POWr Social Media Icons

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kaikesta oon kiittäny ja kiitosta on riittäny

Ellei päivittäiseen rutiiniin vielä kuuluu pienistäkin asioista iloitseminen ja kiittäminen, niin ainakin kannattaa opetella säännölliset väliaikastopit, jolloin tarkastelee elämäänsä eri kulmilta ja osoittaa valoa niihin hyviin asioihin. Koska hyvä elämä ja onnellisuus koostuu pienistä murusista, ja ne muruset helposti unohtuu erilleen pyörimään kun keskitytään märehtimään niitä pielessä olevia asioita, tai niitä asioita joita kovin haluaisi elämäänsä mutta silti ei saa. Ainakaan heti.

Minulle on ominaista juuttuminen ongelmiin, ja niiden kimpussa sitten ajatukset äheltää ja sitten tulee ressi ja sitten kiukku. On pitänyt opetella jarruttamaan ajatuspyörää, päästää irti asioista jotka ovat turhaa painolastia, ja siirtää sivuun asiat joille juuri nyt ei mahda mitään. Samalla tavalla painonhallinnan kanssa on pitänyt oppia jarruttamaan ja vähitellen paremmin ja paremmin myös pysäyttämään se pyörä. En tiedä voiko sokerihiiri ikinä sanoa olevansa lopullisesti niskan päällä, niin kuin ei alkoholistikaan voi, mutta takana alkaa olla mukava määrä voitettuja eriä, kun tarve tai halu syödä on noussut korvien välistä, ja toteuttamisen sijasta puhallettu ulos. Niitä hetkiä on nyt 30 kg:n edestä takana päin. 

Minä tein tämän, ja tästä minä jatkan välittämättä enää grammastakaan vaa'alla tai senteistä varren ympärillä. Sen sijaan keskitän huomioni siihen montako toistoa jaksan tehdä, kuinka kauas juosta, paljonko levytangossa tänään oli lastia matkassa. Siihen, onko minulla oikeasti nälkä vai naposteluttaako vain, onko vaikkapa nyt se suklaanhimo aito, vai onko taustalla jokin mieltä hiertävä asia. Näin sen päivän, kun mieliteko taipuu yhdestä palasta raakasuklaata; jää kiva maku suuhun eikä toista palaa edes halua. Näin sen päivän, kun ahdistus ja ärsytys makasi hikiläiskänä salin lattialla, eikä kaloreina lautasella. Niitä päiviä haluan nähdä jatkossakin, en enää entisenlaisia päiviä.

Meillä on tällä hetkellä pari päivää lapsivapaata, ja eilen vietettiin 9. hääpäivää. Juhlistettiin ensin skeittaamalla yhdessä, ja illasta mentiin leffaan ja kotona vähän nakeltiin Yatzya ja nautittiin hiljaisuudesta. Tänään aamujumpassa sain uuden PR:n tauluun kyykkäämällä 10 kg enemmän kuin koskaan ennen. Vielä pikkuisen lisää niin nostan yli oman tämänhetkisen painoni. Illalla lähdetään keikalle paikalliseen kuuntelemaan eestipunkin legendaarista J.M.K.E:tä. Alan jo pysyä laudalla ihan kivasti, ja jopa ohjaaminen alkaa vähitellen onnistua. Huippukivaa, enkä ala harmitella etten aikaisemin innostunut. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan! Kiitos Mindless Longboardsille mainiosta laudasta.




Koko painonpudotuksen tärkein tukihenkilö seisoo vieressä edelleen 9 (itseasiassa 11, jos lasketaan alusta asti) vuoden jälkeen. On nähnyt vierestä kaikki dieetit, kokeilut, hullutukset, lipsumiset ja totaaliset rähmällään rypemiset. Aina kannustanut uuteen nousuun, muistuttelematta menneistä. Jättänyt itsekin karkit kauppaan (tosin ihmeen paljon tietää tämän hetken suklaapatukkauutuuksista!), syönyt nöyrästi milloin rasvatonta, milloin luomua, milloin hiilaritonta, ja tällä hetkellä ja myös jatkossa maidotonta ja gluteenitonta. Valittamatta kertaakaan, kehumalla onnistumisista. En voi kiittää tarpeeksi, en ikinä. Kiitos silti, jokaisena päivänä, jokaisesta päivästä.

Helmikuussa aloitin crossfitin, ja treeniporukasta on tullut kuin toinen pieni, hikinen ja sopivasti nyrjähtänyt perhe. Kiitos tsempistä ja rohkaisusta, kiitos kovista ja hikisistä treeneistä, kiitos ohjauksesta ja kaikesta avusta tähän asti. Kiitos hyväksymisestä yhteisöön, joka on aivan huikea ja koostuu mahtavista persoonista. 

Sen sijaan että keskittyisin nyt kuvassa vielä näkyvään löysyyteen, jenkkiksiin, appelsiini-ihoon ja kaikkeen muuhun mikä siinä on pielessä, keskityn näkemään kuvassa itseni 30 kiloa pienempänä. Koska voin.


maanantai 13. kesäkuuta 2016

Haaveissa vainko oot mun?

Nimittäin voimantuotto maasta, jaloista, lantion ojennuksesta. Taas kerran yksi treeni, josta lähdin leka otsassa ja maani myyneenä, kun fakta on ettei käsillä jaksa nostaa määräänsä enempää ja edelleenkään ei tekniikka ole kohdallaan. Ikinä en oo kärsimätön ollut, mutta kyllä se vähän naista syö kun ei 4 kk:ssa ole push pressikään mennyt kuin alaspäin. Eikä se kyllä oikeesti oo edes mennyt alaspäin, mutta muhii samoissa painoissa koko ajan eikä etene. Vituttaa kun jaksaisi mutta ei osaa, ja intoa on enemmän kuin taitoa. 

Tekemällä oppii, joten eihän se korjaannu kuin menemällä aina vain uudestaan ja uudestaan. En usko että jonakin aamuna herään ja ihan vain itsestään hanskaan kaikki hommat. Mutta noissa nostoliikkeissä se varmaan kyrsii siksi niin paljon, kun kuvittelin että ne voisi olla mulle helpommasta päästä, kun treeneissä tehdään niin paljon myös sellaista jota en jaksa enkä osaa vielä pitkään aikaan reippaasti skaalaamatta. Voihan se toki olla että joku yö taika tapahtuu, mutta ainakin taannoin kun unissani hyppelin kepeitä, ilmavia jännehyppyjä 24" boksille, niin edelleen aamujumpassa piti tyytyä 20" ja hypyistä oli keveys kaukana, jysäyksestä kuulovaurioriski lähimpänä oleville. Näin myös unta, että yksi meidän ohjaajista jäi paparazzin kameraan poistuessaan hotellista Jennifer Lopezin kanssa. Näkyi tuo kuitenkin tänään(kin) salille jalkautuvan, eli tuskin on JLon miljoonissa kiinni. Joten olen skeptinen.



En tiedä onko keskeneräisyyden sietäminen helpompaa vai vaikeampaa lajissa, jossa kilpaillaan toisia vastaan, vai tämmöisessä jossa jokaisella on oma rimansa. Luulen että siihen on kuitenkin syy, että vasta vähän vanhempana tuonne ajauduin. Aiemmin se sietokyky oli vielä surkeampi, joten olisin varmaan jo häipynyt ovet paukkuen ja suu vaahdossa selittänyt kuinka se oli salin/välineiden/ohjaajien/taivaankappaleiden asentojen syy ettei siitä tullut mitään. Nyt tiedän että syy on tasan tarkkaan siinä, että minä olen vasta-alkaja. Niin se on. Minä opettelen, ja jonakin päivänä osaan. Elokuussa starttaa painonnostotekniikan intensiivikurssi ja kerkesin napata paikan, joten viimeistään sieltä taas uutta nostetta. Siihen asti jatketaan näissä tunnelmissa:



Paino jatkaa tasaisen verkkaisessa laskusuunnassa, vähän voi tulla kiire saada tavoiteltu kymppi täyteen kuun loppuun mennessä, mutta iiiihan sama kun suunta on kuitenkin alaspäin. Vähän voi projektia jarruttaa, kun gluteenittomasta leivonnasta on löytynyt varsinaisia helmiä. Ja kun vielä niin pizza kuin pullakin on huomattavasti perinteisiä versioita nopeampia ja helpompia. Mut hei, ostin juuri koko aikuisikäni pienimmät farkut, so fuck it! Yks pulla sinne tai tänne.