POWr Social Media Icons

tiistai 24. toukokuuta 2016

Läskisyndrooma

Onko ilmiö tuttu? Katsot itseäsi peilistä, ja myönnät totuuden. Nyt on pakko tehdä jotakin. Käyt toimeen, yrität ja erehdyt, repsahtelet, lihot takaisin tai vielä enemmän, ahdistut, yrität uudestaan, kompuroit taas, ja ei kun uudestaan pystyyn ja eteenpäin. Ja näin rämmit, ja rämmit, ja rämmit, ja ehkä ennen pitkää olet kuin oletkin saanut projektia nytkähtämään eteenpäin, sanotaan nyt vaikka 20-30 kg eli oikeastaan aika paljon. Sitten katsot peiliin uudestaan, ja vaikka vielä eilen siinä näkyi hirveästi edistystä, niin yhtäkkiä siinä katsookin takaisin edelleen ihan jumalaton läski, jolla on vielä saman verran matkaa edessä kuin takana. Saman tien pyyhkiytyy pois kaikki tehty työ ja nähty vaiva, oikeat valinnat, moneen kertaan pysyviksi julistetut muutokset. Jumalauta, mä olen edelleen näin lihava! 

Ja entä treeni? Aloitat tyhjästä ja pääset hyvin eteenpäin sillä omalla tasollasi, ja hirmu iloinen ja ylpeä siitä mitä kaikkea oot jo epämukavuusalueellasi saavuttanut, ja miten kivoja ne ennestään mieleiset jutut on olleet kun niitä on päässyt kehittämään asiantuntevassa ohjauksessa. Ja sitten yhtäkkiä, ihan samaan aikaan kun läski on ilmestynyt takaisin peiliin kurkistelemaan, kaikki treeneissä aikaansaatu häviää pois, muuttuu olemattomaksi tai enintään muistuttaa siitä miten hirveästi on vielä matkaa. Ja matkaa mihin? Kun ei itsekään tiedä, tavoitteleeko jotain erityistä. Tai vaikka niille tietyille yksittäisille tavoitteille olisi antanut aikaa vaikka vuoden, tai kaksi, tai viisi, niin se matka on valovuosi.

No minulla on nyt menossa se hetki. Vaikka vannon etten kyttää vaakaa, edelleen se hetkittäin raivostuttaa, kun se ei pyöri alaspäin riittävän nopeasti. Vaikka vannon ettei ole kiirettä, kunhan suunta on oikea, niin välillä kaikki - ja varsinkin läski! - tuntuu olevan ikuisesti jämähtänyt. Eilen vaatteet näytti päällä ihan kivalta, tänään ne kiristää, ahdistaa ja paljastaa kaiken mikä kropassa on edelleen päin persettä. Tuossa ja tässä on vielä kauheesti fläsää ja voi saamari että se tuo nahkakin roikkuu kuin elefantilla. Näyttää pahalta ja naurettavalta. Tukassakin sentin tyvikasvu, ja naama se vasta onkin kuin se kuuluisa petolinnun perse. Että eipä kai tässä hyvä menisi pilalle, jos tunkisi pitkästä aikaa oikein huolella roskaa naamaansa ja unohtaisi koskaan yrittäneensäkään.

Miksi se tunne tulee? Mikä sen laukaisee? Miksi ilo, ylpeys ja tyytyväisyys pakenee paikalta, ja entinen kusipää, sisäinen kriitikko, joka välillä alkoi olla jo jossain määrin kaverisi, alkaa taas vittuilla? Miksi oma pää haluaa pilata ilon omista saavutuksista, miksi on taas jotain muuta kuin itsensä paras kaveri?

Näiden kuvien välillä on aikaa kaksi vuotta ja tasan 30 kiloa. Saa läpsiä naamalle vastaan kävellessä, koska järkikin sanoo että välissä on eroa, vaikka just nyt tänään (tai eilen tai toissapäivänä) en sitä itse näekään. Läskisyndrooma on katala kaveri, ja sen seurassa sisäisestä kriitikostakin tulee taas täysi paskiainen. Tärkeintä on nyt vain olla kuuntelematta kumpaakaan, kääntää treenimusat kovemmalle ja heiluttaa keskaria sen muminan suuntaan. Minä en aio palata vasemmanpuoleiseen kuvaan enää koskaan. In your face, läskisyndrooma!


tiistai 3. toukokuuta 2016

"Teet läskeille latua"

Illan ilahduttaja; ystävän kommentti pitkän painonhallinta-aiheisen pohdiskelukeskustelun päätteeksi: "teet läskeille latua". Monen mutkan ja jumalattoman ylipainon jälkeen olen vähitellen alkanut oppia sietämään keskeneräisyyttä, löytämään iloa järkevistä valinnoista ja luottamaan siihen että osaan ja pystyn niitä tekemään. Vaikka tunnesyöminen on jollakin tavalla olan takana varmaan aina, niin sitä oppii hallitsemaan. Kun ärsytti huonosti kulkenut jumppa ja pakastimessa ois iskemätön päkki Ben &Jerryä, niin sen sijaan että se rapeat tuhat tyhjää kaloria köllöttelis nyt mun mahassa, siellä on gluteenitonta näkkäriä ja pari keitettyä kananmunaa. No joo, ja yksi Puhdistamon raakasuklaapatukka (miinus kaksi palaa, jotka armollisesti annoin miehelle maisteltavaksi kun ei ole raakasuklaata syönyt). Kaapissa olisi lisää (kiitos K-Supermarket tarjouksesta!), mutta en minä sitä enää mihinkään tarvitse, kun mieliteko meni ohi. Ei se turha neuvo ole, että tee jotakin muuta kunnes se menee ohi. "Until It Sleeps" on muuten ollutkin illan korvamato. Sattumaako?? (No ei, soi radiossa aiemmin päivällä)




 Toki tuo keskeneräisyyden sietäminen ei ole niin kokonaisvaltaista zeniä, kuin ylempi julistukseni ehkä antaisi ymmärtää. Konmari-projekti on edelleen vaiheessa, eli kaapit on tiptop mutta muu kämppä edelleen kuin purkutyömaa kaatopaikan vieressä. Takahampaat on tätä kaaosta katsellessa sileäksi purtu ja päänsärky kohta krooninen. Illan treenit oli suoraan sanottuna perseestä, tai siis minä ja suoritus oltiin sieltä ja syvältä, ei siinä treenissä itsessään mitään vikaa ollut. Semmoinen ohjelman laatijan näköinen hapokas hyppely. Mutta kun ei vaan kulje, niin se ei silloin kulje. Punnerrukset näytti kuulemma madon kiemurtelulta, ja se on ihan taivahan tosi että ryömintää ja hännänheilutusta se oli. Eikä ihan kirkkainta kärkeä ollut eilinenkään. 

Selän revähdyksen myötä on kadonnut se vähäinenkin keskivartalon tuki ja käyttö, ja sen sijaan että kehittäisin korsettia saadakseni tukea öh, kaikkiin muihin liikkeisiin, niin puljaan ja kiemurtelen ja venkoilen ja teen liikkeet päin persettä "koska selkä". No sillähän se ilman muuta korjaantuu, ettei sitä käytä, ja käyttöä vältellessään kuormittaa sitä juuri väärin ja aiheuttaa ennen pitkää vahinkoa. Eikä asian tiedostaminen vähennä vitutusta, mutta ehkäpä se kaiken oppimisen ja kehityksen taustavoima auttaa tämänkin aidan kaatamisessa. Niinhän sitä on rampillakin sanottiin, ettei juuri mikään opeta yhtä hyvin kuin kunnon vitutus. Muistaakseni kyseessä tuolloin wallball, jota hinkattiin just niin monta kertaa että vaaditut lukemat oli osuneet tauluun eikä sen viereen. Ja sittemmin opittiin myös toinen kuolematon viisaus siitä, miten joskus on ihan terveellistä haukata paskaa treeneissä. No nyt on haukattu ja hampaanvälit sitä pullollaan, ja v-käyräkin tapissaan. Noususuhdanteita odotellessa.



Mutta uutta nousukautta kohti rämpiessä kiittelen silti itseäni. Ylimääräiset herkut jäi syömättä vaikka pitkän tovin sekin vaihtoehto mielessä pyöri. Muutaman mutkan kautta päädyin haastamaan ystävää uudistamaan ajatteluaan painonhallinnan keinoissa, syissä ja seurauksissa, ja lopputuloksena tuulettui omakin pää ja sain itsellenikin voittajafiiliksen. En minä muista läskeistä tiedä, mutta ainakin itse pääsin pusikosta takaisin ladulle ennen kaatumista.

Moni varmaan ihmettelee, että miten se tavallinen, järkevä syöminen voi olla niin vaikeaa. Miksi siihen pitää uhrata niin hirveästi ajatusta ja aikaa ja hehkutusta. Saahan sitä ihmetellä, ja niiltä osin onnellinen on se jonka tarvitsee sitä ihmetellä. Minä tiedän vain että joillekin se on vaikeaa, mutta itse olen sikäli onnekas että olen ymmärtänyt sen voivan tulla askel kerrallaan vähemmän vaikeaksi. Enemmän itsestäänselväksi. Luontevaksi. Otin uudestaan lukuun Teemu Ollikaisen "Syö mitä mielesi tekee"-kirjan, ja edelleen se on ihana kirja. Viimeksi olen lukenut sen 30 kg isompana, samaistuen siihen lähes täysin. Nyt lukiessani uudestaan, tunnistan edelleen ajatusvinksahdukset samalla tavalla, mutta nyt en enää toimi automaattiohjauksella, vaan pystyn tekemään tietoisia korjausliikkeitä silloin kun ajatus nyrjähtää. En aina. Mutta yhä useammin.


Teen itselleni latua.