tiistai 22. maaliskuuta 2016

Crossfit-jumalan palvontaa ja japanilaista raivaustekniikkaa

Unohdin ihan hehkuttaa (paitsi fb:ssa, semmoista vahinkoa ei voisi tapahtua), että ensimmäinen kolmesta tavoitteesta on saavutettu! Boksihypyt menee nyt laatikolle hyppäämällä! Kolmessa viikossa takakyykkytanko on lihonut 15 kilolla ja vauhtipunnerruksissa on myös tullut uusi lukema tauluun. On sattunut pari kertaa sekin ihme, että olen ehtinyt räpeltää jumpan läpi annetussa ajassa tai nopeammin, ja sitten ällistyneenä raahautunut katsomaan taululta, että mitähän minä unohdin tehdä kun aikaa vielä jäi. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi salilla laukataan aina kun mahdollista, onhan se alun nopea kehitys ihan älyttömän innostavaa. Kaikki voittajafiilikset täytyy saada talteen, että on mistä ammentaa sittenkin kun se väistämätön stoppi ja jumi tulee. Sekin on sanottava, että siihen salin ilmapiiriinkin on samantien niin koukussa, että jo sen takia sinne palaa uudestaan.



Samalla ihmettelen miksi juuri tämä harrastus herättää yllättävänkin voimakkaita tunteita ja mielipiteitä ihmisissä. Harvasta asiasta olen saanut kuulla yhtä paljon ja yhtä ponnekkaita mielipiteitä kuin crossfitistä, ja luonnollisestikin henkilöiltä, jotka eivät ole päivääkään elämästään lajin parissa viettäneet. Onko ihmisillä yleensä tapana päteä asioissa, joissa täydellinen tietämättömyys ja asiaan perehtymättömyys vaan paistaa kilometrin päähän heti ensimmäisessä lauseessa? Vai päteekö se vain lastenkasvatukseen ja crossfittiin?

Vai onko syynä vain se, että nyt kun olen ihan lapsellisen innoissani asiasta ja iloinen omasta puolestani, niin jotenkin herkemmin korva poimii soraäänet. Sitä kun on samalla tavalla "kotiin palannut" olo kuin työpaikalla; siis tunne siitä että on siellä missä kuuluukin ja tekemässä sitä mitä pitääkin olla tekemässä. Ja vaikka on ajanhukkaa yrittää selittää mitään ihmiselle, jonka mielipide perustuu ei mihinkään, eli toisin sanoen henkilö ei ole viitsinyt edes oikeasti tutustua aiheeseen josta länkyttää, niin silti välillä tekisi mieli sanoa niin paljon. 

Siitä miten treenistä saa niin paljon enemmän irti, ja miten hieno fiilis on lähteä salilta kun tietää ihan oikeasti repineensä kaiken irti ja ylittänyt itsensä. Miten kiva on tulla salille, kun vastassa on iloisia ja hikisiä naamoja, ja kaikki tervehtii. Miten kiva on kun ei oo mitään väliä kuka valmentaja siellä on vastassa, koska jokainen osaa yhtä hyvin neuvoa ja valvoa että touhu on turvallista. Kun kukaan ei sano että "ei noin vaan näin", "sä teet väärin", tai muutenkaan korjaa virheitä niin että tunnet itsesi idiootiksi. Jokainen valmentaja osaa korjata puutteita niin, ettet edes älyä, että koko pakka on pistetty uusiksi. Kun jokaisen naama on yhtä kiva nähdä. Ja kun tsemppi ja ilo toisten onnistumisista on aitoa, eikä keneltäkään pois. Kun toistot päättyy oikeasti failureen, eikä jo silloin kun ensimmäisen kerran ajattelet että huhhei, onpa rankkaa. 

No, maailmaan mahtuu ääntä ja mielipiteitä, ja on ainakin yksi paikka jossa into on yhteistä. Sitäpaitsi paras vastaus joutavaan avautumiseen on hymyillä ja nyökytellä, ja jatkaa omalla tiellään. Asiassa kuin asiassa.



Viikon muihin aiheisiin! Edessä on huomisen aamuvuoron jälkeen viiden päivän vapaat, ja vähän aikaa sitten luettu Konmari-kirja polttelee mielen päällä. Vaatekaappini jo "konmaritin" eli raivasin pois kaiken, mikä ei tuota iloa. Vapailla käyn läpi lakanat, pyyhkeet ja lastenvaatteet, tavoitteena ennättää myös keittiö. Ei voi kuin suositella! Ja samaa metodiahan voi soveltaa kaikilla muillakin elämänalueilla. Otetaan myös vinkkejä vastaan, kuinka konmaritetaan iltaherkuttelu pois, nimittäin se kymppikilon tavoite on edelleen varsin, öh, etäinen...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti