Tässä joulu- ja tammikuun läskeilyn myötä noususuhdanteisen vaaka- ja mittanauhalukeman kanssa tovin tuskailtuani olin taas vaihteeksi selailemassa erinäisten palveluntarjoajien supermegahyperihmedieettitarjontaa. Olen osallistunut aika moneen, tehnyt hyvää tulosta muutaman viikon, ja sen jälkeen haalinut joko kaiken ja korot päälle, tai ainakin puolet pudotetusta takaisin. Aina. Ja minulla on ollut Superdieettiä, kahden eri firman Bikini challengea, on ollut omaa peeteetä ja karppaus.infoa ja mitä näitä nyt on, vissiin lentoemäntä- ja kaalikeittodieetti puuttuu. Niin ja nutraus, Cambridge, puhdas paleo, kellontarkka Zone ja ehkä joku South Beach.
Motivaatio on ollut aika hiljaisella jonkin aikaa, mikä sitten onkaan syy, mikä se aina on. Mutta sen verran on opittu matkan varrella, ettei taaksepäin tuijottaminen auta eteenpäin, on vain löydettävä se motivaatio uudestaan, kaivettava vaikka väkisin. Kiukku, kuten aiemminkin todettu, on aika hyvä buusteri. Vituttaahan se, kun edelleen tuliterät Dromet näyttää taas kamalilta makkarankuorilta, ja kun tasan tarkkaan on tiedossa miten asian voi korjata. Ja tympii, kun taas joutuu työasuvarastolla tarkistamaan ettei ota "sitä pienempää samalla kirjaimella olevaa", jos meinaa hengittää työvuoron aikana. Tässä välissä se oli jo ihan sama, molemmat mallit kävi yhtä hyvin. Mutta ajatellaan positiivisesti; työkaluja on kädet, taskut ja vyöt täynnä, ja nyt niitä vaan pitää taas kerran puhaltaa pölyistä ja alkaa nakutella.
Nyt selasin innoissani sekä Optimal Performancen että Alku-valmennuksen tarjontaa, molemmat osaavat myös hyvin tuotteitaan myydä, ja jos johonkin maksulliseen vielä innostun, niin se on varmasti jompikumpi noista. Noin periaatteesta tosin en pidä siitä, että Alku-valmennuksen perustaja Sami Sundvik ensin kirpeästi ja kärkevästi kritisoi parsakaali-maitorahka ja viis aerobista viikossa-konseptin myyjiä, ja sen jälkeen kauppaa omia neuvojaan ihan vastaavalla hinnalla. Bloggarina tosin terävä ja naseva, ja on Samin ruokafilosofiassa tosi paljon järkeenkäypää ja hyvää asiaa. OP:lla taas hääräilee fiksu ja perehtynyt Kaisa Jaakkola, ja ilmeisesti hänen siippansa Joni on se joka kynäilee Facebookissa firman nimen alla ihan älyttömän hyvää ja fiksua tekstiä. On avannut ovia monelle oivallukselle.
Mutta koska kumpikaan yllämainituista ei ole ilmainen, eikä edes halpa, ja parsakaali-maitorahkan teho pidemmän päälle on niin nähty ja ainakin tässä taloudessa sou lääst siisön, eikä raha tänäkään vuonna näy kasvavan puissa, niin vielä tämän Patrik Borgin Nälkävelka-blogitekstin luettuani päädyin seuraavaan lopputulokseen: liityin Sulamoon (entinen Kiloklubi) jossa pidän jonkin aikaa ruokapäiväkirjaa. Borgin artikkelin innoittamana, ja koska liikuntamäärä lähtee nousuun heti huomenna, nostin heti kättelyssä kokonaisenergiatavoitteen aika korkeaksi. Ajatuksena on syödä tarpeeksi ja ajatuksena on syödä hyvin. Ei kiristellä eikä tiristellä, eikä varsinkaan olla millään dieetillä. Sitäpaitsi parsakaali on oikeastaan aika pahaa, ja kuiva kana tylsää.
Sulamo on alkuun vähän monimutkaisen tuntuinen, mutta käytön myötä selkeytyy, ja se laskee hyvin tarkasti mikrot ja makrot, jos joku on niistä kiinnostunut. Katsotaan nyt alkuun näillä, ainahan sitä on varaa nostaa ja laskea jos näyttää ei mitään tapahdu. Olen suunnitellut etukäteen tulevien päivien ruokailuja, yhdistellyt niin Fitfarmilta, Bodycampilta kuin omalta pt:ltä opittuja asioita ja ruokavinkkejä, ja ainakin noin paperilla näyttää omaan silmään ihan hyvältä. Ja huomenna alkaa crossfit, jos joku aiemmasta 2748 hehkutuksesta on jäänyt huomaamatta!
Ai niin joo, kävin illalla kävellen hakemassa tirpat Kissamummin luota. Se on siis se crossfit-hörhö äitini. Neiti 5 vee kyseli matkalla että koska oikein meinasin taas alkaa jumpata, kun en taas käy missään. Kerroin että nuo huomenna minä aloitan sen Kissamummin jumpan. Neiti A mietti hetken, ja kysyi, että "siis aiotko sinä mennä äitis kans jumppaamaan?" Kerroin että ensin minä käyn alkeiskurssin, mutta sen jälkeen kyllä, periaatteessa joo, voidaan joskus mennä Kissamummin kanssa samaan jumppaan. Neiti mietti taas hetken, ja tokaisi; "semmoiseen äiti-lapsi-jumppaan!"
Sain myös parit reseptivinkit, ja mealpreppauksen jäljiltä on kerrankin todelliset sulotuoksut keittiössä! Lihamureke, "Pökäle", näyttää rumalta ja jäi hieman mauttomaksi, mutta reseptissä on ainekset parempaan kun vaan rohkeammalla kädellä olisin maustanut. Kasvikset näyttää myös ihan kamalilta, ne on samassa vuoassa paistettu. Mutta kanapata on ihanaa. Se on ihan kertakaikkisen ihanaa.
Vähän on päivittely taas jäänyt, kun ei ole oikein mitään tapahtunut laihisprojektirintamalla. Pääosin ihan järkevästi tulee syötyä, herkkuja menee kyllä liikaa edelleen, ja rytmi on välillä mitä sattuu. Salitreeni ei napostele pätkääkään, enkä ole käynyt koko tammikuussa kertaakaan. Sen sijaan kävelyä on tullut senkin edestä, kun kesällä vaihdettiin audi volkkariin tietämättä kauppaan kuuluneesta kuskinhuoltosopimuksesta. Se tarkoittaa sitä, että 10 asteen pakkasella käynnistysyritys (kyllä, myös piuhan nokassa olevan auton) imaisee akun tyhjäksi, ja siitä eteenpäin kuski kävelee. Jatkossa tämä kuskinhuoltosopimus olisi hyvä ilmaista selvästi jo kaupantekotilanteessa, tiedoksi VAG-konsernille.
Mutta positiivista tässä on se, että työpäivänä hyötyliikuntaa tulee 8 kilometrin edestä. Ja niinpä siinä kävi, että vaikka ruokailut ei ihan jengoillaan ole, niin silti joulukuun aikana haalitusta pöhömassasta (5 kiloa...) on jo 3 kiloa humpsahtanut pois sen enempää yrittämättä. En oikein tiedä mikä treeni-intoa syö. Ainakin se crossfit trial oli aika murskaava siinä mielessä että tajusi kuinka tehottomasti sitä on salilla heilunut, vaikka omasta mielestään ihan perseensä pohjasta lihasta rakentanut. Vaikka eihän se silti ikinä turhaa ole, joten eiköhän tämä cf-into nyt vaan samalla toimi laiskottelun ja motivaationpuutteen peitteenä. Kohta loppuu selittely, 2 viikkoa on rampin alkuun!
Vesirokko kiersi joka pennun, kohta onneksi taputeltu. Voidaan alkaa odotella vuotuista norokarusellia, jonka minä yleensä jossain vaiheessa töistä tuon mukanani. Perinteisesti kaava on mennyt niin, että on menty työparin kanssa kuivittamaan potilasta, vaipan raosta pöllähtävä ödööri "smells like noro spirit", ja siitäpä sitä jo arvaa mitä aamulla on ohjelmassa. Ainoa jännän paikka on se, kuka tenavista on ekana vuorossa. Toki täällä nyt myös influenssakausi on Savon sanomien mukaan pyörähtänyt käyntiin (15.1. uutisoivat että Islabin mukaan 30 vahvistettua influenssa A-tapausta, siihen päälle tietysti ne jotka ei ole hakeutuneet lääkäriin). Yippikayee, se on aina hauskaa kun on jotain mitä odottaa.
Töissä on ollut ja vielä jatkuu samanlaisena, vauhdikas ja tapahtumarikas vuoden alku. Siis minun osaltani ainakin, en minä muista tiedä. Meillä järjestetään ajoittain työpaikan omia koulutuksia ja harjoituksia, ja niihin pääsee osallistumaan kuka milloinkin. Joskus voi olla pitkäkin väli ettei pääse, jos työvuorot ei natsaa tai ei oikein ole sopivaa ajankohaa harjoituksen järjestämiselle. Nyt kuitenkin pääsin heti tammikuussa mukaan ensimmäiseen lapsiharkkaan, ja lyhyen ajan sisään on tulossa myös traumaharkka, johon minäkin pääsen mukaan. Harjoitus on järjestäjän ennalta suunnittelema keksitty potilastapaus, joka hoidetaan oikeassa toimintaympäristössä, mutta potilaana on nukke. Näissä siis harjoitellaan erityyppisten hätäpotilaiden hoitoa joskus isossakin työryhmässä, jolloin kommunikaatio, priorisointi ja oman tehtävän tunteminen korostuu.
Minä en ole ollut juuri ollenkaan mukana näissä oikeasti, joten harjoitukset on ihan mahtavia, kun saa töpeksiä kenenkään siitä kärsimättä. Harjoitukset videoidaan, ja lopuksi katsotaan video (ja tarkoitus olisi keskittyä muuhun kuin siihen, että näyttää satakiloiselta, että on kehittänyt omituisen maneerin alati valuvien muovisankaisten rillien nostelemiseen, ja että suuhun unohtunut purkka saa näyttämään heinää jauhavalta hevoselta) ja käydään läpi harjoituspalaute.
Niin ja sitten; minä saan helmikuussa ensimmäistä kertaa oman opiskelijan ohjattavaksi. How cool is that!! Tykkään kovasti opiskelijoista joten olen aivan innoissani, tosin samaan aikaan kauhistuttaa, että mitähän se onneton sielu mahtaa saada harjoittelustaan irti, kun itsekään välillä tiedä mitä olen tekemässä. Toivottavasti hänelle jää käteen positiivisena asiana se, että kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää, ja kaikki mitä ei osaa, on mahdollisuus oppia uutta. Luulen kuitenkin, että loppuyhteenveto tulee olemaan "tuurilla ne laivatkin seilaa"...
