POWr Social Media Icons

maanantai 7. marraskuuta 2016

Gluteeniton pullataikina

Tässäpä jakoon Gluteenitonta leivontaa-blogista bongattu mahtava ohje gluteenittoman pullan leipomiseen, tätä nyt muutamassa variaatiossa testattu ja jäi kyllä pysyvästi käyttöön!

3 dl vettä tai maitoa
2 tl psylliumia
1 tl suolaa
1 dl sokeria
1 kananmuna
7-8 dl vaaleaa gluteenitonta jauhoseosta
1/2 tl ksantaania
100 g pehmeää voita

Sekoita psyllium nesteeseen ja anna turvota muutama minuutti. Lisää joukkoon suola, sokeri ja kananmuna, sekä osa jauhoista joihin sekoitettu ksantaani. Vaivaa kunnolla. Lisää loput jauhot ja pehmeä voi, ja vaivaa vielä useamman minuutin ajan. Leivo pullat heti, ja anna kohota lämpimässä paikassa ainakin puoli tuntia. Voitele munalla ja sokeroi ennen paistamista. Paisto 225 asteessa n. 20 minuuttia.

Taikina tottelee käsittelyä, joten siitä saa vaikkapa (rumia) korvapuusteja



Viimeisimmäksi tehtiin vaniljakierrepullia, joihin käytin Sallisen vaniljakreemijauhetta paketin ohjeen mukaisesti. Jostain syystä rullaaminen oli nyt hankalampaa ja kreemi pursuili sinne ja tänne, joten päädyin tiputtamaan pullat amerikanmuffinssivuokiin etteivät räjähtäisi uunissa. Maku tuoreena erinomaisen hyvä, ja seuraavanakin päivänä vielä syömäkelpoinen vaikka hieman kumimaiseksi pulla kyllä muuttuukin.



Gluteenittomat sämpylät

Jos vielä arveluttaa gluteenittomalle ruokavaliolle siirtyminen, "koska leipä on niin hyvää", suosittelen kokeilemaan näitä. Ohje on peräisin huippuhyvästä Gluteenitonta leivontaa-blogista, ja meillä nyt jo useampaan kertaan testattu. Maistuu sellaisenaan, ja toimii myös vaikkapa hampurilaissämpylänä. Gluteenittomasta leivonnaisesta poiketen on tosi hyvää vielä seuraavanakin päivänä, vaikka usein nämä tämmöiset muuttuvat jotenkin kumimaiseksi yön yli levättyään.

5 dl lämmintä vettä
1 rkl psylliumia
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
2 pss kuivahiivaa
500 g vaaleaa gluteenitonta jauhoseosta
2 rkl öljyä

Sekoita psylliumjauhe lämpimään veteen, ja anna turvota muutaman minuutin ajan. Lisää joukkoon suola, sokeri, kuivahiiva ja n. puolet jauhoista, ja vaivaa huolella. Lisää taikinaan öljy ja loput jauhot, ja vaivaa tehokkaasti usempi minuutti. Voi vaivata käsin, koneella tai vatkaimen taikinakoukuilla, kuten itse teen. Lopuksi pyöräytän vielä käsin, että saa tuntuman taikinaan.

Muotoile taikinasta heti pyöreitä sämpylöitä kostutetuin käsin. Anna sämpylöiden kohota lämpimässä paikassa vähintään 30 minuuttia. Sämpylät paistetaan 225 asteessa 20-30 minuutin ajan.

Toinen hyvä sämpyläohje löytyy myös Hellapoliisilta - nekin testattu ja hyväksi havaittu.


 




Gluteeniton pizzapohja

Ei voisi olla pizzanteko helpompaa, ja mikä parasta, vaikka söisi kaksin käsin niin ei muuten turvota eikä pöhötä! Pohja on mahdollista tehdä myös maidottomana, sen testasin ja varmistin tänään. En enää muista mistä ohje on lähtöisin, meillä on käytetty tätä jo aika kauan, mutta ajatuksissa lämmin kiitos sille kelle kunnia kuuluu. Voilá!

Pellilliseen pizzaa tarvitset

5 dl vaaleaa gluteenitonta jauhoseosta (minulla Semperin FinMix luottopakkina)
2 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
100 g (oliivi)öljyä
1,5 dl vettä tai maitoa

Määrät puolittamalla tulee yksi pyöreä, sekin aivan kelvollisen kokoinen pizza.

Puristele taikina käsin kiinteäksi massaksi, ja painele samantien leivinpaperille. Täytä mielesi mukaan ja paista 225 asteessa 20-25 minuuttia. Hirveästi tämä ei reunoista väriä ota, mutta jonkin verran kuitenkin, ennemmin kannattaa tarkkailla täytteiden ja mahdollisen juuston väriä kuin reunojen kypsyyden arvioimiseksi.


Pulled chicken eli nyhtökana

Viimeisin kokeilevan keittiön tuotos oli pulled chicken, koska nykyään on ilmeisesti tosi pop että ruokaa voi repiä. Vaikka valmistus kestää ja kestää ja kestää, niin lopputulos kuitenkin taipuu sitten todella moneksi. Tätä on syöty gluteenittoman sämpylän sisällä, siltään salaatin kanssa ja tänään vielä pizzan päällä, ja kaikki versiot on toimineet.

Melko riittoisa setti tuli tällaisilla määrillä:

650 g broilerin rintafileitä
1 makea sipuli
3-4 valkosipulin kynttä

Päälle kastike:

2,5 dl kanalientä (Reformin luomukuutiosta)
2 dl (eli 1 plo) Hellman's American Smokey BBQ-kastiketta
1 prk tomaattipyreetä
1 rkl (luomu)hunajaa
suolaa ja mustapippuria

Laita fileet ja sipulit reiluina lohkoina uunivuokaan ja sekoita kastike, kaadetaan fileiden päälle niin että ne lähes peittyvät. Paistetaan 200 asteessa n. 30 minuuttia, jonka jälkeen tiputetaan paistolämpötila 125 asteeseen ja annetaan olla vielä 2-2,5 tuntia. Lopputulos on miedosti savunmakuinen, haarukalla revittävä liha. Mausteita tässä oli varsin varovasti koska tarkoitus oli myös lasten syödä, aikuisporukalle tehdessä olisin tujauttanut sekaan vaikkapa viipaloitua chiliä tai cayennepippuria.

Gluteenittomat sämpylät ja pulled chicken, salaattia ja puhvelinmaitomozzarellaa





Gluteeniton pizza nyhtökanasta, alla chilitomaattimurskaa, päällä lisäksi kirsikkatomaatteja ja ananasta, ja edelleen sitä puhvelimozzarellaa.





keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Appelsiinikana

Resepti on napattu Alku-valmennuksen FB-ryhmästä, erään jäsenen postauksesta josta vähän muokkasin. Hieman olin skeptinen, kun yleensä kaikki mun kokeilut on sitten ihan pommeja, mutta tämä oli niin hyvää!

Annos on todella iso, arvioisin että ainakin 6 aikuista tästä syö. Meillä tätä söi kaksi aikuista ja kolme ronkelia kakaraa, ja jäi vastaava setti myös huomiseksi.

1 (makea) sipuli
3 valkosipulin kynttä
3 keskikokoista porkkanaa
1/2 kesäkurpitsa
1 fenkoli
oliivi- tai kookosöljyä paistamiseen
500-550 g broilerin fileetä
2 appelsiinia
3-3,5 dl kaurakermaa
1 kanaliemikuutio
suolaa ja sitruunapippuria

Pilko sipuli ja valkosipuli, viipaloi porkkana (leikkasin aika ohueksi kun tykkään että on pehmeää). Laita pannulle reiluhkossa öljyssä pehmenemään. Pilko kesäkurpitsa ja fenkoli ohuiksi siivuiksi ja lisää pannulle.

Broilerin voi ostaa suikaleina ja ruskistaa erikseen, minä ostin rintafileitä ja laitoin pintamaustettuna uuniin 250 asteeseen n. 10 minuutiksi.

Lisää pannulle kasvisten joukkoon kahden appelsiinin mehu ja pesty kuori raasteena. Lisää kaurakerma (varmaan kävisi myös kookosmaito tai tavallinen kerma jos ei tarvitse olla maidoton). Laita sekaan kanaliemikuutio tai - fondi (minulla Reformin luomukanaliemikuutio) ja mausteet.

Lisukkeeksi keitin riisiä suola- ja kurkumaliemessä.

Kuva ei tee alkuunkaan oikeutta, näyttää kelmeältä mutta oli oikeasti todella pehmeää ja raikasta. Ja täyttävää.



Ylämäki alamäki

Aikaa on vierähtänyt edellisestä postauksesta, ja syy siihen on niinkin yksinkertainen, kuin läppärin hajoaminen. Kesä sitkuteltiin tabletilla, mutta ei sillä kyllä huvikseen mitään kirjoittele. Syksyn tullen oli nöyrryttävä läppärikauppaan, ja lapset ei muuten enää juo vettä tai mitään muutakaan koneen lähistöllä. Jos pikaisesti kelataan kesän yli, niin lomakiloilta säästyttiin, läpi kesän iloisesti treenattiin ja fiksusti syötiin Alku-ruokavaliopohjan mukaisesti ja -35 kilon rajapyykkikin juhlittiin armottomalla nettishoppailulla Fit4Youlta. Ei kai siinä mitään ihmeellistä. Mutta sitten päästäänkin syksyyn...

Työpaikalla eletään epävarmuudessa, se alkukesästä uhkailtu organisaatiomuutos toteutuu kuin toteutuukin vuoden alusta, ja tällä hetkellä kukaan ei tiedä mistään mitään. Ei tiedä kenen työt jatkuu, jatkuuko kaikilla, eikä työn suorituspaikastakaan ole tietoa, kun ei ole jatkumisestakaan. Stressasi ja ahdisti niin että ei maistunut edes treeni, puoliväkisin tuli kuitenkin käytyä muutama kerta viikkoon. Sen sijaan iltaherkuttelu alkoi taas maistua, eikä enää riittänytkään se pari palaa raakaa. Ihme kyllä paino ei karannut räjähdysmäiseen nousuun, vaikka siitä ihan varma olinkin.

Auton katsastus, seuraava jännitysnäytelmä. Korjauskehotus viasta, jonka korjaaminen saattoi maksaa ihan mitä tahansa. Maksoi 925€. Ka-ching! Joo olisi voinut maksaa yli kaksi tonnia pahimmassa tapauksessa, mutta silti meille aivan järkyttävä summa. Edeltävästi olikin laitettu takajarruja 700€ edestä. Ka-ching! Berberi tiukasti sohvan uumeniin, raps raps ja rousk rousk, ahdistusta puuduttelemaan. Ruokavalion pohjakin oli alkanut järistä, ei ollut niin turhan tarkkaa gluteenittomuuden suhteen ja maitotuotteitakin meni enenevässä määrin. Kappas vaan, ensimmäinen sinuiitti puoleen vuoteen. Tarkalleen ottaen sen jälkeen, kun huhtikuussa Alkuruokailun aloitin. Treenitauko lähentelee nyt vissiin kahta viikkoa, ja edelleen räkää nousee enemmän kuin ennättää niistää.

No, maanantaina, ensimmäisenä lomapäivänä ajelin hakemaan talvirenkaat appiukon autotallista 35 km:n päästä. Olin saanut illalla viestin, että "hyvin on nastoja jäljellä". Huh. Perille päästyäni siellä jo appi odotteli kirkkaassa päivänvalossa renkaiden kanssa. Ne oli ihan paskat. Ei kulutuspintaa juuri mitään, urat sakkorajoilla. Ei muuta kuin kiekot konttiin ja 35 km takaisin, suoraan Rengasparin pihaan. Uudet nastat, rengastyöt ja allelaitto 550€. Ka-ching! Epäilen että paine aivoverisuonissa kävi lähellä repeämisvaaraa.

Eli tilanne on se että "perse auki" on lievin mahdollinen ilmaus, mutta onneksi kauhistuksen takaa alkaa taas nousta vanha kaverini kiukku. Se on hyvä kiukku, se joka sanoo, että jos yhdestä päästä falskaa niin se ei todellakaan tarkoita sitä että kaikki muutkin hanat pitää avata levälleen. Treenimaksut on maksettu ja salilla odottaa huippuporukka, kunhan töpseli vähän kuivuu niin sinne mars.

Samalla päivitin Alkuohjeet uusittuun versioon, johon on lisätty mm. vaihtoehtoisia kasvisproteiineja, vähän vaihtelua ja uusia ideoita ruokapöytään. Alkuryhmässä FB:ssa on menossa yleinen ryhtiliike, joten siihenkin on helppo lähteä völjyyn. Ja yksi ihana, viisas ystävä, joka tarjoilee realiteettiterapiaa vaikka 24/7. Syysmasismässäily toi takaisin kokonaiset 2,5 kiloa, joten nyt ihan pokkana vaan sorvin ääreen ja eteenpäin kuten hyväksi havaittu. Ja se että tunnusti rakkaalle koutsille syntinsä, vain vahvisti päättäväisyyttä. Kaupan päälle ymmärrystä ja tsemppiä. Niin ja sekin sopivasti motivoi, että pikkujouluihin ostettu ihana toppi on vähän tiukka.

Joululahjat on hankittu jo, ei stressiä niistä. Loppuvuoden budjetista treenit on hoidettu. Ruokaa on joka tapauksessa ostettava, joten jättämällä karkit kauppaan saa myös "pee aa" ostettua edelleen itselleen sopivaa ruokaa, ei tarvitse syödä skägää. Paitsi tämän aamun smoothie oli ihan hirveää skägää. Laadullisesti aivan bueno, ei siinä mitään, mutta maku ei ehkä häviä mielestä koskaan.



perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kaikesta oon kiittäny ja kiitosta on riittäny

Ellei päivittäiseen rutiiniin vielä kuuluu pienistäkin asioista iloitseminen ja kiittäminen, niin ainakin kannattaa opetella säännölliset väliaikastopit, jolloin tarkastelee elämäänsä eri kulmilta ja osoittaa valoa niihin hyviin asioihin. Koska hyvä elämä ja onnellisuus koostuu pienistä murusista, ja ne muruset helposti unohtuu erilleen pyörimään kun keskitytään märehtimään niitä pielessä olevia asioita, tai niitä asioita joita kovin haluaisi elämäänsä mutta silti ei saa. Ainakaan heti.

Minulle on ominaista juuttuminen ongelmiin, ja niiden kimpussa sitten ajatukset äheltää ja sitten tulee ressi ja sitten kiukku. On pitänyt opetella jarruttamaan ajatuspyörää, päästää irti asioista jotka ovat turhaa painolastia, ja siirtää sivuun asiat joille juuri nyt ei mahda mitään. Samalla tavalla painonhallinnan kanssa on pitänyt oppia jarruttamaan ja vähitellen paremmin ja paremmin myös pysäyttämään se pyörä. En tiedä voiko sokerihiiri ikinä sanoa olevansa lopullisesti niskan päällä, niin kuin ei alkoholistikaan voi, mutta takana alkaa olla mukava määrä voitettuja eriä, kun tarve tai halu syödä on noussut korvien välistä, ja toteuttamisen sijasta puhallettu ulos. Niitä hetkiä on nyt 30 kg:n edestä takana päin. 

Minä tein tämän, ja tästä minä jatkan välittämättä enää grammastakaan vaa'alla tai senteistä varren ympärillä. Sen sijaan keskitän huomioni siihen montako toistoa jaksan tehdä, kuinka kauas juosta, paljonko levytangossa tänään oli lastia matkassa. Siihen, onko minulla oikeasti nälkä vai naposteluttaako vain, onko vaikkapa nyt se suklaanhimo aito, vai onko taustalla jokin mieltä hiertävä asia. Näin sen päivän, kun mieliteko taipuu yhdestä palasta raakasuklaata; jää kiva maku suuhun eikä toista palaa edes halua. Näin sen päivän, kun ahdistus ja ärsytys makasi hikiläiskänä salin lattialla, eikä kaloreina lautasella. Niitä päiviä haluan nähdä jatkossakin, en enää entisenlaisia päiviä.

Meillä on tällä hetkellä pari päivää lapsivapaata, ja eilen vietettiin 9. hääpäivää. Juhlistettiin ensin skeittaamalla yhdessä, ja illasta mentiin leffaan ja kotona vähän nakeltiin Yatzya ja nautittiin hiljaisuudesta. Tänään aamujumpassa sain uuden PR:n tauluun kyykkäämällä 10 kg enemmän kuin koskaan ennen. Vielä pikkuisen lisää niin nostan yli oman tämänhetkisen painoni. Illalla lähdetään keikalle paikalliseen kuuntelemaan eestipunkin legendaarista J.M.K.E:tä. Alan jo pysyä laudalla ihan kivasti, ja jopa ohjaaminen alkaa vähitellen onnistua. Huippukivaa, enkä ala harmitella etten aikaisemin innostunut. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan! Kiitos Mindless Longboardsille mainiosta laudasta.




Koko painonpudotuksen tärkein tukihenkilö seisoo vieressä edelleen 9 (itseasiassa 11, jos lasketaan alusta asti) vuoden jälkeen. On nähnyt vierestä kaikki dieetit, kokeilut, hullutukset, lipsumiset ja totaaliset rähmällään rypemiset. Aina kannustanut uuteen nousuun, muistuttelematta menneistä. Jättänyt itsekin karkit kauppaan (tosin ihmeen paljon tietää tämän hetken suklaapatukkauutuuksista!), syönyt nöyrästi milloin rasvatonta, milloin luomua, milloin hiilaritonta, ja tällä hetkellä ja myös jatkossa maidotonta ja gluteenitonta. Valittamatta kertaakaan, kehumalla onnistumisista. En voi kiittää tarpeeksi, en ikinä. Kiitos silti, jokaisena päivänä, jokaisesta päivästä.

Helmikuussa aloitin crossfitin, ja treeniporukasta on tullut kuin toinen pieni, hikinen ja sopivasti nyrjähtänyt perhe. Kiitos tsempistä ja rohkaisusta, kiitos kovista ja hikisistä treeneistä, kiitos ohjauksesta ja kaikesta avusta tähän asti. Kiitos hyväksymisestä yhteisöön, joka on aivan huikea ja koostuu mahtavista persoonista. 

Sen sijaan että keskittyisin nyt kuvassa vielä näkyvään löysyyteen, jenkkiksiin, appelsiini-ihoon ja kaikkeen muuhun mikä siinä on pielessä, keskityn näkemään kuvassa itseni 30 kiloa pienempänä. Koska voin.


maanantai 13. kesäkuuta 2016

Haaveissa vainko oot mun?

Nimittäin voimantuotto maasta, jaloista, lantion ojennuksesta. Taas kerran yksi treeni, josta lähdin leka otsassa ja maani myyneenä, kun fakta on ettei käsillä jaksa nostaa määräänsä enempää ja edelleenkään ei tekniikka ole kohdallaan. Ikinä en oo kärsimätön ollut, mutta kyllä se vähän naista syö kun ei 4 kk:ssa ole push pressikään mennyt kuin alaspäin. Eikä se kyllä oikeesti oo edes mennyt alaspäin, mutta muhii samoissa painoissa koko ajan eikä etene. Vituttaa kun jaksaisi mutta ei osaa, ja intoa on enemmän kuin taitoa. 

Tekemällä oppii, joten eihän se korjaannu kuin menemällä aina vain uudestaan ja uudestaan. En usko että jonakin aamuna herään ja ihan vain itsestään hanskaan kaikki hommat. Mutta noissa nostoliikkeissä se varmaan kyrsii siksi niin paljon, kun kuvittelin että ne voisi olla mulle helpommasta päästä, kun treeneissä tehdään niin paljon myös sellaista jota en jaksa enkä osaa vielä pitkään aikaan reippaasti skaalaamatta. Voihan se toki olla että joku yö taika tapahtuu, mutta ainakin taannoin kun unissani hyppelin kepeitä, ilmavia jännehyppyjä 24" boksille, niin edelleen aamujumpassa piti tyytyä 20" ja hypyistä oli keveys kaukana, jysäyksestä kuulovaurioriski lähimpänä oleville. Näin myös unta, että yksi meidän ohjaajista jäi paparazzin kameraan poistuessaan hotellista Jennifer Lopezin kanssa. Näkyi tuo kuitenkin tänään(kin) salille jalkautuvan, eli tuskin on JLon miljoonissa kiinni. Joten olen skeptinen.



En tiedä onko keskeneräisyyden sietäminen helpompaa vai vaikeampaa lajissa, jossa kilpaillaan toisia vastaan, vai tämmöisessä jossa jokaisella on oma rimansa. Luulen että siihen on kuitenkin syy, että vasta vähän vanhempana tuonne ajauduin. Aiemmin se sietokyky oli vielä surkeampi, joten olisin varmaan jo häipynyt ovet paukkuen ja suu vaahdossa selittänyt kuinka se oli salin/välineiden/ohjaajien/taivaankappaleiden asentojen syy ettei siitä tullut mitään. Nyt tiedän että syy on tasan tarkkaan siinä, että minä olen vasta-alkaja. Niin se on. Minä opettelen, ja jonakin päivänä osaan. Elokuussa starttaa painonnostotekniikan intensiivikurssi ja kerkesin napata paikan, joten viimeistään sieltä taas uutta nostetta. Siihen asti jatketaan näissä tunnelmissa:



Paino jatkaa tasaisen verkkaisessa laskusuunnassa, vähän voi tulla kiire saada tavoiteltu kymppi täyteen kuun loppuun mennessä, mutta iiiihan sama kun suunta on kuitenkin alaspäin. Vähän voi projektia jarruttaa, kun gluteenittomasta leivonnasta on löytynyt varsinaisia helmiä. Ja kun vielä niin pizza kuin pullakin on huomattavasti perinteisiä versioita nopeampia ja helpompia. Mut hei, ostin juuri koko aikuisikäni pienimmät farkut, so fuck it! Yks pulla sinne tai tänne.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Läskisyndrooma

Onko ilmiö tuttu? Katsot itseäsi peilistä, ja myönnät totuuden. Nyt on pakko tehdä jotakin. Käyt toimeen, yrität ja erehdyt, repsahtelet, lihot takaisin tai vielä enemmän, ahdistut, yrität uudestaan, kompuroit taas, ja ei kun uudestaan pystyyn ja eteenpäin. Ja näin rämmit, ja rämmit, ja rämmit, ja ehkä ennen pitkää olet kuin oletkin saanut projektia nytkähtämään eteenpäin, sanotaan nyt vaikka 20-30 kg eli oikeastaan aika paljon. Sitten katsot peiliin uudestaan, ja vaikka vielä eilen siinä näkyi hirveästi edistystä, niin yhtäkkiä siinä katsookin takaisin edelleen ihan jumalaton läski, jolla on vielä saman verran matkaa edessä kuin takana. Saman tien pyyhkiytyy pois kaikki tehty työ ja nähty vaiva, oikeat valinnat, moneen kertaan pysyviksi julistetut muutokset. Jumalauta, mä olen edelleen näin lihava! 

Ja entä treeni? Aloitat tyhjästä ja pääset hyvin eteenpäin sillä omalla tasollasi, ja hirmu iloinen ja ylpeä siitä mitä kaikkea oot jo epämukavuusalueellasi saavuttanut, ja miten kivoja ne ennestään mieleiset jutut on olleet kun niitä on päässyt kehittämään asiantuntevassa ohjauksessa. Ja sitten yhtäkkiä, ihan samaan aikaan kun läski on ilmestynyt takaisin peiliin kurkistelemaan, kaikki treeneissä aikaansaatu häviää pois, muuttuu olemattomaksi tai enintään muistuttaa siitä miten hirveästi on vielä matkaa. Ja matkaa mihin? Kun ei itsekään tiedä, tavoitteleeko jotain erityistä. Tai vaikka niille tietyille yksittäisille tavoitteille olisi antanut aikaa vaikka vuoden, tai kaksi, tai viisi, niin se matka on valovuosi.

No minulla on nyt menossa se hetki. Vaikka vannon etten kyttää vaakaa, edelleen se hetkittäin raivostuttaa, kun se ei pyöri alaspäin riittävän nopeasti. Vaikka vannon ettei ole kiirettä, kunhan suunta on oikea, niin välillä kaikki - ja varsinkin läski! - tuntuu olevan ikuisesti jämähtänyt. Eilen vaatteet näytti päällä ihan kivalta, tänään ne kiristää, ahdistaa ja paljastaa kaiken mikä kropassa on edelleen päin persettä. Tuossa ja tässä on vielä kauheesti fläsää ja voi saamari että se tuo nahkakin roikkuu kuin elefantilla. Näyttää pahalta ja naurettavalta. Tukassakin sentin tyvikasvu, ja naama se vasta onkin kuin se kuuluisa petolinnun perse. Että eipä kai tässä hyvä menisi pilalle, jos tunkisi pitkästä aikaa oikein huolella roskaa naamaansa ja unohtaisi koskaan yrittäneensäkään.

Miksi se tunne tulee? Mikä sen laukaisee? Miksi ilo, ylpeys ja tyytyväisyys pakenee paikalta, ja entinen kusipää, sisäinen kriitikko, joka välillä alkoi olla jo jossain määrin kaverisi, alkaa taas vittuilla? Miksi oma pää haluaa pilata ilon omista saavutuksista, miksi on taas jotain muuta kuin itsensä paras kaveri?

Näiden kuvien välillä on aikaa kaksi vuotta ja tasan 30 kiloa. Saa läpsiä naamalle vastaan kävellessä, koska järkikin sanoo että välissä on eroa, vaikka just nyt tänään (tai eilen tai toissapäivänä) en sitä itse näekään. Läskisyndrooma on katala kaveri, ja sen seurassa sisäisestä kriitikostakin tulee taas täysi paskiainen. Tärkeintä on nyt vain olla kuuntelematta kumpaakaan, kääntää treenimusat kovemmalle ja heiluttaa keskaria sen muminan suuntaan. Minä en aio palata vasemmanpuoleiseen kuvaan enää koskaan. In your face, läskisyndrooma!


tiistai 3. toukokuuta 2016

"Teet läskeille latua"

Illan ilahduttaja; ystävän kommentti pitkän painonhallinta-aiheisen pohdiskelukeskustelun päätteeksi: "teet läskeille latua". Monen mutkan ja jumalattoman ylipainon jälkeen olen vähitellen alkanut oppia sietämään keskeneräisyyttä, löytämään iloa järkevistä valinnoista ja luottamaan siihen että osaan ja pystyn niitä tekemään. Vaikka tunnesyöminen on jollakin tavalla olan takana varmaan aina, niin sitä oppii hallitsemaan. Kun ärsytti huonosti kulkenut jumppa ja pakastimessa ois iskemätön päkki Ben &Jerryä, niin sen sijaan että se rapeat tuhat tyhjää kaloria köllöttelis nyt mun mahassa, siellä on gluteenitonta näkkäriä ja pari keitettyä kananmunaa. No joo, ja yksi Puhdistamon raakasuklaapatukka (miinus kaksi palaa, jotka armollisesti annoin miehelle maisteltavaksi kun ei ole raakasuklaata syönyt). Kaapissa olisi lisää (kiitos K-Supermarket tarjouksesta!), mutta en minä sitä enää mihinkään tarvitse, kun mieliteko meni ohi. Ei se turha neuvo ole, että tee jotakin muuta kunnes se menee ohi. "Until It Sleeps" on muuten ollutkin illan korvamato. Sattumaako?? (No ei, soi radiossa aiemmin päivällä)




 Toki tuo keskeneräisyyden sietäminen ei ole niin kokonaisvaltaista zeniä, kuin ylempi julistukseni ehkä antaisi ymmärtää. Konmari-projekti on edelleen vaiheessa, eli kaapit on tiptop mutta muu kämppä edelleen kuin purkutyömaa kaatopaikan vieressä. Takahampaat on tätä kaaosta katsellessa sileäksi purtu ja päänsärky kohta krooninen. Illan treenit oli suoraan sanottuna perseestä, tai siis minä ja suoritus oltiin sieltä ja syvältä, ei siinä treenissä itsessään mitään vikaa ollut. Semmoinen ohjelman laatijan näköinen hapokas hyppely. Mutta kun ei vaan kulje, niin se ei silloin kulje. Punnerrukset näytti kuulemma madon kiemurtelulta, ja se on ihan taivahan tosi että ryömintää ja hännänheilutusta se oli. Eikä ihan kirkkainta kärkeä ollut eilinenkään. 

Selän revähdyksen myötä on kadonnut se vähäinenkin keskivartalon tuki ja käyttö, ja sen sijaan että kehittäisin korsettia saadakseni tukea öh, kaikkiin muihin liikkeisiin, niin puljaan ja kiemurtelen ja venkoilen ja teen liikkeet päin persettä "koska selkä". No sillähän se ilman muuta korjaantuu, ettei sitä käytä, ja käyttöä vältellessään kuormittaa sitä juuri väärin ja aiheuttaa ennen pitkää vahinkoa. Eikä asian tiedostaminen vähennä vitutusta, mutta ehkäpä se kaiken oppimisen ja kehityksen taustavoima auttaa tämänkin aidan kaatamisessa. Niinhän sitä on rampillakin sanottiin, ettei juuri mikään opeta yhtä hyvin kuin kunnon vitutus. Muistaakseni kyseessä tuolloin wallball, jota hinkattiin just niin monta kertaa että vaaditut lukemat oli osuneet tauluun eikä sen viereen. Ja sittemmin opittiin myös toinen kuolematon viisaus siitä, miten joskus on ihan terveellistä haukata paskaa treeneissä. No nyt on haukattu ja hampaanvälit sitä pullollaan, ja v-käyräkin tapissaan. Noususuhdanteita odotellessa.



Mutta uutta nousukautta kohti rämpiessä kiittelen silti itseäni. Ylimääräiset herkut jäi syömättä vaikka pitkän tovin sekin vaihtoehto mielessä pyöri. Muutaman mutkan kautta päädyin haastamaan ystävää uudistamaan ajatteluaan painonhallinnan keinoissa, syissä ja seurauksissa, ja lopputuloksena tuulettui omakin pää ja sain itsellenikin voittajafiiliksen. En minä muista läskeistä tiedä, mutta ainakin itse pääsin pusikosta takaisin ladulle ennen kaatumista.

Moni varmaan ihmettelee, että miten se tavallinen, järkevä syöminen voi olla niin vaikeaa. Miksi siihen pitää uhrata niin hirveästi ajatusta ja aikaa ja hehkutusta. Saahan sitä ihmetellä, ja niiltä osin onnellinen on se jonka tarvitsee sitä ihmetellä. Minä tiedän vain että joillekin se on vaikeaa, mutta itse olen sikäli onnekas että olen ymmärtänyt sen voivan tulla askel kerrallaan vähemmän vaikeaksi. Enemmän itsestäänselväksi. Luontevaksi. Otin uudestaan lukuun Teemu Ollikaisen "Syö mitä mielesi tekee"-kirjan, ja edelleen se on ihana kirja. Viimeksi olen lukenut sen 30 kg isompana, samaistuen siihen lähes täysin. Nyt lukiessani uudestaan, tunnistan edelleen ajatusvinksahdukset samalla tavalla, mutta nyt en enää toimi automaattiohjauksella, vaan pystyn tekemään tietoisia korjausliikkeitä silloin kun ajatus nyrjähtää. En aina. Mutta yhä useammin.


Teen itselleni latua.






maanantai 25. huhtikuuta 2016

Tuplahyppyjä ja pitkien vapaiden kirous

Olkoon tämä päivä jäävä historiaan päivänä, jolloin sain elämäni ensimmäiset double underit hypättyä! Olkoon myös se päivä, kun sain niitä samassa sessiossa useamman onnistumaan. Kaiveltakoon tämä päivä muistin syövereistä, kun seuraavan kerran ajattelen treeneissä, että olen muuten ihan harvinaisen paska tässä(kin)! Salin ohjelmoinnissa on menossa hieman kevyempi viikko, ja tämän päivän ohjelma mahdollisti yksityiskohtaisempaa tekniikkaohjausta tuon niinkin monimutkaisen vehkeen kuin hyppynarun käytössä. Ensin pompittiin ilman narua, ja sitten pompittiin ja läpyteltiin käsiä reisiin määrätyssä rytmissä. Sitten otettiin naru käteen, ja taas pompittiin ja pyöritettiin narua siinä samassa rytmissä, ja perkele. Se meni tossujen alta kahdesti! Sitten pompittiin vähän taas lisää, ja se meni uudestaan tossujen alta kahdesti. Siinä vaiheessa sitten olin se hyvin lääkityn näköisenä virnuileva, pomppiva idiootti pinkin hyppynarunsa kanssa, ja sitä virnuilua riitti, no, ainakin tähän hetkeen asti. 

Pieni asia sinänsä, mutta minulle, + 3-kymppisenä liikkumaan opettelevalle tämäkin oli iso juttu. Seuraava etappi on sitten saada useampia peräkkäisiä tuplia onnistumaan, samaten kuin boksihyppelyissä seuraava on kääntää laatikko korkeammalle kantilleen. Selkä on sietänyt tärähtelyn kipeytymättä, joten eiköhän näitä ohjelman mukaisesti voi ihan hyvin tehdä. Nahka tosin voi olla toista mieltä...


Viime viikolla oli pitkät vapaat loppuviikosta, ja ihan samoilla teemoilla mentiin kun edelliset pitkät vapaat, kun selän reväytin. Ja sitä edelliset pitkät vapaat, kun pennut sairasti vuoron perään. Hemmetisti jumppia varattuna, Alku-ohjeilla tehtyjä ruokia valmiina jääkaapissa. Niin tottakai se vapaapäivien kirous samantien rankaisi, ja vietin yön sanko sylissä. Tuli maisteltua hyvin uusiksi, mitä kaikkea kookoksista olikaan tullut päivän aikana nautittua, ja vähän kieltämättä on tehnyt tiukkaa ruokavalioon palaaminen kun se kookos on niin monessa mukana. Kun oksentaminen loppui, löytyi helpotusta hedelmämehuista, ja kookosmaitoon keitetty riisipuuro oli hyvä veto. Tähteistä voi sitten vaikka harjoitusmielessä paistella muutaman gluteenittoman riisipiirakan. :) Ruokaohjelmassa oli tarkoitus vielä rajoittaa hiilareita jonkin aikaa, mutta koska haluan päästä takaisin treenirytmiin kiinni, niin kyllä minä niitä ajattelin tällä viikolla jo mukaan ottaa. On kuitenkin edessä taas kolme 12,5-tunnin työvuoroakin, niin turha on nälkävelkaa ja hiilarihimoja ehdoin tahdoin kasvatella.


Kiva on kyllä mennä taas töihinkin. Pitkissä vapaissa - menipä ne leväten, jumpaten tai sanko sylissä paskantaen - on sekin kiistaton plussa, että töihin on kiva palata. Myös siellä on oma yhteisöllisyytensä, omat helmityyppinsä ja huippuhetkensä. Ja toki eniten sitä peruskivaa. Tänään toinen kuulemistilaisuus suunnitteilla oleviin toiminnanmuutoksiin liittyen, eikä nyt enää noussut edes verenpaine (juurikaan). Niin tiiviit on rivit, ja niin hienosti ne rivit yhdistyy myös yli toimintayksikkörajojen. Niin ja mulla oli mukana raakasuklaapatukka. Minttusuklaisena luvattoman hyvää!

Täytyy taas kerran todeta, että on tuo laji ihan omaa luokkaansa. Ja erityisesti ihmiset sen parissa. Parhaansa mukaan kaikki neuvoo ja ohjaa, ja nytkin kun se tapaturma kohdalle sattui, niin mieletöntä on ollut se tsemppi, välittäminen ja huolehtiminen. Kiitollisuus on mittaamaton. Kiitollisuus toki valtaisa myös siitä, että kyseessä oli vaaraton revähdys joka parani nopeasti. Mutta myös siitä tunteesta, että kuuluu johonkin. Edellisen kerran harrastustoiminnan puolella vertailukelpoista kokemusta on kultaiselta 90-luvulta, kun illat luuhattiin tallilla. Kun huippua oli sekin varusteiden pesu ja rasvaaminen tallikamujen kanssa, heinäpaalien kantaminen vintille, veden kantaminen tarhoihin, pienten ratsastajien taluttaminen, hevosten kiillottaminen ja yletön säihkysilmäinen haaveilu ja into - ihan kuin niistä ainoista liikuntaan liittyvistä onnellisista lapsuus- ja nuoruusmuistoista olisi saanut palasen takaisin. Noin muuten lapsuusmuistoja ei urheilu ja liikunta suuremmin väritä. 

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Etsiä ja löytää "se juttu". Minä olen onnekas.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Alkuruokaa resepteineen ja vähän työperäistä ängstiä päälle

Työpaikalla on suunnitteilla organisaatiomuutos, jonka ajatteleminenkin aiheuttaa unettomia öitä. Asia on kyllä päivittäin mielessä ja odottelevien aika on pitkä, kun viimeiseen asti toivotaan että suunnitelma kumoutuisi. Enempiä en lähde blogissa availemaan työnantajan asioita, mutta vinkkinä; ainakin Savon Sanomat ja Yle on viime päivinä uutisoineet asiasta muutaman kerran. Kuitenkin käytännössä tällä hetkellä suunnitelmat kuulostavat siltä, että puolet siitä mikä työssä on kivaa, voitaisiin koska tahansa ottaa pois. 

Meillä on yhtenäinen ja rikas työyhteisö, jonka sisällä tehdään potilastyön ohella hyvin paljon myös kaikenlaista muuta ammattitaitoa kehittävää ja ylläpitävää. Harjoitellaan hätätilanteita varten, ja sitten pienemmässä mittakaavassa ihan niinkin, että kiireettömänä aikana mennään penkomaan harvoin tarvittavia välineitä, kerrataan niiden käyttöä ja jos jotakin ei ole ikinä joutunut edes paketista avaamaan, voidaan purkaa ja perehtyä siihen ihan kunnolla. Työvuorossa on aina joku joka tietää, osaa, ja välittää sen verran paljon että viitsii tulla neuvomaan toisillekin. Nytkin viimeisen viikon aikana on pöyhitty useampaa jo puoliksi unohtunutta taitoa, ja ihan kuin ammattiminä olisi kasvanut useita senttejä lisäpituutta, kun hautautunutta osaamista kaivettiin pintaan. Kunpa tämän asian ei tarvitsisi muuttua. Ilahduttavaa on ainakin se, kuinka pontevasti liitto on asettunut meidän puolelle asiassa.





No. Turha murehtia yötäpäivää asiaa jolle ei mahda mitään, se toteutuu jos on toteutuakseen. Mutta ei sillekään mahda mitään, että huoli ja pelko on, enkä todellakaan ole yksin. Yritän nyt kuitenkin ensisijaisesti keskittyä palaamaan treeneihin, koska selkä on kovasti parempaan päin joka päivä. On vielä liikkeitä ja asentoja, joissa selkään kipeästi vihloo, mutta huomaan myös että niissä liikkeissä kun muistaa imaista korsetin tarpeeksi kireälle, itse liike onkin kivuton. Äkkiä takaisin satulaan pitää päästä!

Ruokapuoli on mennyt aikalailla putkeen eilen ja tänään; Alku-ohjeista saa kyllä rakennettua ihan mitä tahansa, kun vaan mielikuvitusta ja kärsivällisyyttä riittää. Siis kahlata blogeja ja inspiroitua, toisin sanoen. Olen tehnyt maukkaita smoothieita ja sämpylättömän hampurilaisen joka tuotti kovasti iloa eilen pitkän työpäivän jälkeen. Kana-kookoskeittokin tuli syötyä kaikki, ja viljaton italianpataviritelmä on huomiselle valmiina. 

Marjaisa smoothie - ruma mutta hyvä

Tästä tuli kaksi annosta, joista toisen ryystin aamun kahvitauolla ja toisen iltapäivällä välipalana.

200 g mustikoita
pari kourallista babypinaattia huuhdottuna
1 dl kookosmaitoa
1 mitallinen suklaanmakuista heraproteiinijauhetta
1 rkl chiasiemeniä
1 rkl kaakaonibsejä
käsivaralla vettä, ehkä reilun desin edestä.

Kaikki blenderiin ja *bzzzzzz*. Se on siinä. Varoituksen sanasena tosin; muuttuu päivän aikana mutanaamion näköiseksi mönjäksi JA luo viihdyttävän tehosteen hymylle, kun joka hampaan välissä loistaa musta nökkönen; chiasiemen tai mustikankuori..





Proteiinipannari

Tämän pitäisi olla yksi annos, mutta harva viitsii kerralla melkein täyttä uunipellillistä syödä. Joten tämänkin jaoin aamu- ja välipalana syötäväksi.

6 munanvalkuaista, vatkataan kovaksi vaahdoksi. Niin kova, että kulhon voi kääntää ympäri.
Valinnainen määrä valinnaisia marjoja.

Uuni 200-asteiseksi, vaahto levitetään kevyesti (kookos)öljytylle leivinpaperille, marjat ripotellaan vaahtolevyn päälle ja paisto 15-20 minuuttia. 

Tuoreeltaan ja näin ilman makeutusta oli hyvää kuin kengänpohja, mutta yön yli jääkaapissa muhittuaan marjat oli mehustaneet ja maustaneet tämän niin, että sitä oli itseasiassa ihan kiva syödä.




Alku-purilainen

Tehdessäni valmennusohjeiden antamilla mitoilla valmiita ruoka-annoksia, jäi 100 g jauhelihaa yli. Katselin sitä nökärettä hetken, ja siitä se ajatus sitten lähti. Jauhelihan kaveriksi purkkiin yksi munanvalkuainen ja ripaus Fiber huskia (psylliumjauhe) sitomaan kosteutta. Merisuolaa ja mustapippuria pintaan. Öljytyin käsin taputtelu pannulle, ja ghee paistorasvana. Välihuomautuksena, että olin pudota pyrstölleni kun Prisman rasvahyllystä löytyi kotimaista gheetä! Ei tietenkään luomuvoista tehtyä, se olisi liikaa pyydetty, mutta ghee mikä ghee! Sitten kun pihvit oli valmiit, kippasin ylimääräisen rasvan pannulta pois, ja heitin kananmunan paistumaan. Sillä välin pikainen salaatin huuhtelu ja tomaatin viipalointi, ja voilà! Ensi kerralla yritän muistaa viipaloida myös vähän sipulia väliin.






Matkahuolto toimitti jo tänään lähimpään Siwaan myöhään sunnuntai-iltana tekemäni tilauksen Foodin-verkkokaupasta. Nyt voi kyllä sanoa että ei oo häppee olla noppee! Lisäksi paketissa oli pieni yllätyspussi goji- ja mulperimarjoista ja cashew-pähkinöistä, ja niistä meidän pikkuihmiset repivät hurjasti iloa. Kiitos ja täydet pojot Foodinille! 




Tilasin siis luomuheraa, Chlorella-tabletteja, raakakaakaojauhetta ja lakritsinjuurijauhetta. Viimeiseksi mainittu inspiroi myös kaupassa tuhlaamaan kotimaisiin pakatevadelmiin, koska laku ja vattu pitävät toisistaan, ja minä pidän niistä molemmista. Äsken meni raakakaakaojauhe testiin ja yllättävä kyllä, se oli noin tuhatkertaisesti parempaa kuin kaakaonibsit. Joita niitäkin sain tänään eka kerran irvistelemättä alas. :D 

Suklainen smoothie

1 dl jääkaappijähmeää kookosmaitoa
1 mittakupillinen suklaanmakuista heraa
pari kourallista pakastemansikoita
pari kourallista babypinaattia
1 rkl raakakaakaojauhetta
loraus vettä

Ja jälleen kerran pikkuruinen blenderini hoiti homman kotiin. Kaunista ei ole tämäkään, mutta tosi hyvää ja pehmeää. Joutunee tekemään toistekin.




Ai joo, vielä yhdet kiitokset tuli mieleeni! Iso kiitos Kaisa Jaakkolalle. Hormonidieetti-kirjan vinkistä innostuin kokeilemaan tuota babypinaattia, ja on oikeasti järkyttävän hyvä smoothieen piilotettava rehu. Ei maistu läpi ollenkaan, jauhautuu hienoksi ja lapsillekin kelpaa!

Jostain syystä päässä rupesi soimaan "Let There Be Rock", joten laitetaanpa soimaan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kaikkea paitsi sukulaisia ja kansantanhuja

Koska kaikkea paitsi otsikossa mainittuja käsketään kokeilemaan, niin tehdään sitten niin. Kaikista Jaakkolan kirjan herättämistä "Ooh!"-, "Aah!"- ja "Heureka!"-elämyksistä huolimatta löydän itseni edelleen ja sitkeästi iltaisin suklaan tai jäätelön tai molempien seurasta. En syö niitä siksi että ne olisivat parasta mitä maa päällään kantaa, tai siksi että niiden syömisestä tulisi niin mahdottoman euforinen olo. 

Syön siksi, että olen taas alkanut "palkita" itseäni. Ja mistä hyvästä? Siitä, että jaksoin taas yhden päivän iltaan asti. En heittänyt hanskoja tiskiin, vaikka saatanan kalliin remontin (halpaan paska-autoon) lisäksi laskuja tulvii ovista ja ikkunoista, ja velkaannun lisää nopeammin kuin kallis Suomenmaa, isäimme onnela. Siitä, että työnantajan suunnitelmat pelottavat helvetisti määräaikaista työtään rakastavaa pikkumuurahaista. Siitä että joku penskoista sairastaa about koko ajan. En ole alkoholisoitunut, apinakiikussa enkä järkilataamossa, ainakaan toistaiseksi. Sen sijaan jälleen puuduttelen itseäni iltaisin tuttuun ja turvalliseen sokeripöhnään. Koska tiedostan asian, ja sen että tällä menolla kaikki nähty vaiva menee hukkaan nopeammin kuin ehdin sanoa "Peanut butter cup", ja vielä senkin etten edelleenkään saa itse tätä pirullista kehää pysäytettyä, kutsuin apuun Sami Sundvikin.

Useat kokeiluni paleolla ja sen johdannaisilla on päättyneet yleensä lyhyeen, moninaisista syistä. Ei se vaikeaa ole, eikä loppupeleissä niin kamalan kallistakaan, kuin moni kuvittelee sen olevan. Ainoa kalleus ja hankaluus on monien ruokien tekeminen samanaikaisesti, kun minulla on eri eväät. Ja yleensä aivan turhaan. Sama haaste on ollut myös erinäisillä fitnessdieeteillä ollessani. Miksi kaikki jää kokeiluasteelle?

 Kyse on ainakin siitä, ettei motivaatio ole ollut riittävä sietämään vaa'an verkkaisempaa reagointia, vaikka kuinka vakuuttelen itselleni, että kiirettä ei ole. Olen edelleen mieltänyt olevani dieetillä, jollakin joka alkaa ja päättyy joskus. Ja siitä, etten edelleenkään luota kykyyni tehdä oikeita valintoja keittiössä, jos ruokalistalla on muuta kuin tutut raejuusto-kaurapuuro-rahka-mehukeitto-kana-parsa. Koska niillä eväillä paino laskee, melkein yhtä nopeasti kuin treeni-into, suoritustaso ja sitoutuminen muutokseen. Jokaikinen lihaisa ja kohtuullisen rasvainen ateria, tai raikas  smoothie aamulla on nielty niin että takaraivossa nakuttaa epäilys siitä, että näillä eväillä lihon taas. Silti jo parissa päivässä vireystila on noussut huimasti, ja unenlaatu parantunut. Siispä ALKU-ohjeilla uuteen yritykseen, ensimmäistä kertaa ohjatusti.

Olen muutenkin jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Konmari-projekti seisoo odottamassa ylijäämätavaran poisviemistä, eikä sekasorto houkuttele jatkamaan. Vielä pari viikkoa pitää tätä sietää. Treenit seisoi ekan viikon flunssan ja pitkien työvuorojen takia, sitten kävin yhdet treenit ramboilemassa ja sehän ei päättynyt hyvin. Nyt rusahtaneen selän   vuoksi tuli vähän lisää taukoa. Ei etene raivaus eikä treeni. Turhauttaa ja tympii, ja surettaa se ettei vieläkään painonhallinta ole minulle luontevaa ja itsestäänselvyys. Vaikka  onneksi selän kanssa taisin päästä pelkällä revähdyksellä ja säikähdyksellä, ja ramboilu tuotti kuitenkin 20 kilon parannuksen maastavetoon! Ja kirpparikasakin on koko ajan vajunut, ja loput lähtee ensi kuussa täyspalvelukirppikselle eli nurkista pois.





Niin että mitä valitan, nyt kun tarkemmin taas ajattelen. Kaikki on ennallaan painoa myöten, takaiskut tilapäisiä ja varmaa on se että niitä tulee kaikille. Työ jatkuu siellä missä haluan olla, ja jos joku päivä siellä ei saa olla, niin työ jatkuu jossakin muualla. Treenisali ja ne ihanat hullut ja pöllöt on siellä edelleen, kunhan selkä antaa myöten taas nostella painavia esineitä. Varmaan ihan pian, sitäpaitsi. Penskat käy hermoon eli ovat riittävän terveitä. Ukko on parhaansa mukaan mahdollistanut harrastusmenoja, ruokavaliosekoiluja ja -kokeiluja, ja nyt viime päivinä selän lepuuttamisen. Syömisten suhteen itse joudun valinnat tekemään, mutta siihenkin on tsemppi ja tukijoukko taustalla. On ystävät, Supernaiset ja Alku-ryhmä. On treeniporukka. On kotijoukot, jotka on pääosassa, kun päivittäisiä valintoja vierestä seuraavat. Oikeastaan asiat on aika helvetin hyvin. Minä pärjään, minä riitän.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Konmarinaa ja marinaa

Huh! Vihdoin alkaa taas valo kurkistella tunnelin päässä - ja sen on nyt parasta olla olematta se kuuluisa junan etulyhty! Ensimmäinen tenava piti kuumetta viikon, sen jälkeen aloitti toinen ja piti reilun viikon, siinä välissä sairastuin itsekin JA kaikkine röhinöineen ja kähinöineen sain minäkin pätö lystistä nauttia - tädää - viikon. Kolmas tenava on toistaiseksi pysynyt vähäräkäisenä ja kuumeettomana, se varmaan tuo sitten taloon tällä hetkellä päiväkodissa riehuvan paskataudin. Uskokaa pois. Niin minä ainakin teen. 

Kuitenkin tässä niiskutuksen ja yskimisen ohessa on pesukone saanut laulaa; kannoin konmari-projektin myötä varastosta sinne muhimaan unohtuneet lasten pieneksi käyneet vaatteet lajiteltavaksi myyntiin, lahjoitettavaksi ja roskiin. Meillä on 8 hengen hissi. Ne rojut mahtui siihen just ja just. Ilman minua. Siis aivan käsittämätön määrä vaatteita koossa 50-104 cm, ja niitä lajitellessa vasta tajusin että me on osa vaatteista ostettu kahteen kertaan, kun ei olla muistettu että varastossa semmoiset olisi jo olleet. Aivan järjetöntä ja käsittämätöntä tuhlausta! Oon pessyt pyykkiä varmaan enemmän kuin näiden kolmen vauvavuosina yhteensä, ja vieläkin on purkamatonta ja perkaamatonta nyssykkää ja pussukkaa jäljellä. Hieno, valmiiksi maritettu makkari on taas kaaoksen vallassa, ja jo pelkkä pakkauslaatikonkulman näkeminen sylettää.



Koska en kuitenkaan ole viimeiseen viikkoon jaksanut juuri muuta kuin nostella nuttuja koneeseen ja sieltä pois, niin latasin tabletille uuden e-kirjan. Syömiset on taas tovin olleet ihan mitä sattuu, eikä oikein selkäranka tahdo pysyä kasassa. Eikä ainoastaan nyt, kun ei ole päässyt treenaamaan (ja se on ihan perseestä!), vaan ihan yleisesti on taas melkoinen hällä väliä-meininki keittiössä. Silloin yleensä on auttanut joku nettivalmennus, mutta ei minua huvita pätkääkään maksaa ties monettako kertaa täysin samansisältöistä ohjelmaa, ja nyt varsinkaan kun treenipuoli on lievästi sanottuna hoidossa, niin puolet valmennusten hinnasta maksaisin ihan turhaan. Niinpä latasin iltalukemiseksi Kaisa Jaakkolan (Optimal Performance) kirjan "Hyvän olon hormonidieetti".

Yhdeltä istumaltahan se sitten hujahti mennä, ja uutta näkökulmaa asioihin se antoi. Sisältö ei toisaalta oikeastaan yllättänyt; nuo pätkät paleolla on kyllä antaneet osviittaa siitä, miten virkeä sitä ihan oikeasti voi olla. Enemmänkin Kaisan kirjassa tuli uutena (tai "uutena" ) unen merkitys about ihan kaikelle, ja kirjan mukaan se on vieläkin tärkeämmässä asemassa kuin olisin osannut kuvitellakaan. Mielenkiintoista oli myös "täsmäläski", eli minkätyyppisestä hormoniepätasapainosta läski missäkin päin torsoa vihjaa. Varsinaisia ruokaohjeita kirja ei tarjoa, ja se on oikeastaan vain hyvä asia. Vinkkejä ja ideoita kylläkin, ja sillä tavalla sopivasti, että aktivoi lukijan ajattelemaan itsekin. Ei anna mitään jääkaapin oveen teipattavaa, joka kertoisi mitä nyt saa tai ei saa syödä. 



Samalla kirja oli jotenkin todella iloinen ja toivoa herättävä, niin paljon siinä muistutettiin siitä mikä itselläkin edelleen välillä unohtuu. Siitä, ettei syömisen tarvitse olla mikään kytättävä asia ja uusi stressitekijä. Siitä, ettei lautasella tarvitse olla "kaiketonta", ettei lihoisi. Siitä, ettei ehdottomuus yleensä johda mihinkään kauaskantoiseen ja pysyvään hyvään. Ei ainakaan tämmöisellä jokapaikan puuhastelijalla, joka ajelehtii tätä elämää eteenpäin. Ei minulla ole mitään älyttömiä tavoitteita (paitsi ne rekkitankojutut), ei mitään sellaista joka vaatisi 110% ja enemmänkin sitoutumista johonkin. Pyrkimyksenä on ihan tavallinen, perusonnellinen elämä. Perhe, joka on aina ensin ja joka myös antaa eniten. Uusi harrastus, joka on jo lyhyessä ajassa inspiroinut niin monella tavalla enemmän kuin mikään aiemmin. Työ, joka vaativuudessaankin antaa paljon. Ja jos sitten vielä vähän läskiä vähemmäksi. Mutta sekään ei ole enää mikään tavoitteiden johtotähti, vaan toivon mukaan seuraa parempien valintojen ja rennomman elämän myötä.

Nii-in, ilon ja armon kautta. Miten se aina unohtuukin. Paitsi kesäkurpitsa ja munakoiso. Ne on tänään tässä keittiössä itkeneet, ja huomenna minä syön ne!




tiistai 22. maaliskuuta 2016

Crossfit-jumalan palvontaa ja japanilaista raivaustekniikkaa

Unohdin ihan hehkuttaa (paitsi fb:ssa, semmoista vahinkoa ei voisi tapahtua), että ensimmäinen kolmesta tavoitteesta on saavutettu! Boksihypyt menee nyt laatikolle hyppäämällä! Kolmessa viikossa takakyykkytanko on lihonut 15 kilolla ja vauhtipunnerruksissa on myös tullut uusi lukema tauluun. On sattunut pari kertaa sekin ihme, että olen ehtinyt räpeltää jumpan läpi annetussa ajassa tai nopeammin, ja sitten ällistyneenä raahautunut katsomaan taululta, että mitähän minä unohdin tehdä kun aikaa vielä jäi. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi salilla laukataan aina kun mahdollista, onhan se alun nopea kehitys ihan älyttömän innostavaa. Kaikki voittajafiilikset täytyy saada talteen, että on mistä ammentaa sittenkin kun se väistämätön stoppi ja jumi tulee. Sekin on sanottava, että siihen salin ilmapiiriinkin on samantien niin koukussa, että jo sen takia sinne palaa uudestaan.



Samalla ihmettelen miksi juuri tämä harrastus herättää yllättävänkin voimakkaita tunteita ja mielipiteitä ihmisissä. Harvasta asiasta olen saanut kuulla yhtä paljon ja yhtä ponnekkaita mielipiteitä kuin crossfitistä, ja luonnollisestikin henkilöiltä, jotka eivät ole päivääkään elämästään lajin parissa viettäneet. Onko ihmisillä yleensä tapana päteä asioissa, joissa täydellinen tietämättömyys ja asiaan perehtymättömyys vaan paistaa kilometrin päähän heti ensimmäisessä lauseessa? Vai päteekö se vain lastenkasvatukseen ja crossfittiin?

Vai onko syynä vain se, että nyt kun olen ihan lapsellisen innoissani asiasta ja iloinen omasta puolestani, niin jotenkin herkemmin korva poimii soraäänet. Sitä kun on samalla tavalla "kotiin palannut" olo kuin työpaikalla; siis tunne siitä että on siellä missä kuuluukin ja tekemässä sitä mitä pitääkin olla tekemässä. Ja vaikka on ajanhukkaa yrittää selittää mitään ihmiselle, jonka mielipide perustuu ei mihinkään, eli toisin sanoen henkilö ei ole viitsinyt edes oikeasti tutustua aiheeseen josta länkyttää, niin silti välillä tekisi mieli sanoa niin paljon. 

Siitä miten treenistä saa niin paljon enemmän irti, ja miten hieno fiilis on lähteä salilta kun tietää ihan oikeasti repineensä kaiken irti ja ylittänyt itsensä. Miten kiva on tulla salille, kun vastassa on iloisia ja hikisiä naamoja, ja kaikki tervehtii. Miten kiva on kun ei oo mitään väliä kuka valmentaja siellä on vastassa, koska jokainen osaa yhtä hyvin neuvoa ja valvoa että touhu on turvallista. Kun kukaan ei sano että "ei noin vaan näin", "sä teet väärin", tai muutenkaan korjaa virheitä niin että tunnet itsesi idiootiksi. Jokainen valmentaja osaa korjata puutteita niin, ettet edes älyä, että koko pakka on pistetty uusiksi. Kun jokaisen naama on yhtä kiva nähdä. Ja kun tsemppi ja ilo toisten onnistumisista on aitoa, eikä keneltäkään pois. Kun toistot päättyy oikeasti failureen, eikä jo silloin kun ensimmäisen kerran ajattelet että huhhei, onpa rankkaa. 

No, maailmaan mahtuu ääntä ja mielipiteitä, ja on ainakin yksi paikka jossa into on yhteistä. Sitäpaitsi paras vastaus joutavaan avautumiseen on hymyillä ja nyökytellä, ja jatkaa omalla tiellään. Asiassa kuin asiassa.



Viikon muihin aiheisiin! Edessä on huomisen aamuvuoron jälkeen viiden päivän vapaat, ja vähän aikaa sitten luettu Konmari-kirja polttelee mielen päällä. Vaatekaappini jo "konmaritin" eli raivasin pois kaiken, mikä ei tuota iloa. Vapailla käyn läpi lakanat, pyyhkeet ja lastenvaatteet, tavoitteena ennättää myös keittiö. Ei voi kuin suositella! Ja samaa metodiahan voi soveltaa kaikilla muillakin elämänalueilla. Otetaan myös vinkkejä vastaan, kuinka konmaritetaan iltaherkuttelu pois, nimittäin se kymppikilon tavoite on edelleen varsin, öh, etäinen...


maanantai 29. helmikuuta 2016

Tavoitteita treeniin ja vyötärölle

Ihanat vapaat loppusuoralla. On käyty pulkkamäessä joka päivä ("uuveftaan tiikalla!" sanoi mies miekkonen ensimmäisen laskun puolivälissä) ja palloiltu puistossa kun laskuinto hyytyy. Eipä me sen kummallisempia olla tehty, tavallista mutta mukavaa eloa. Jumppaankin kerkesin kaksi kertaa vapaiden aikana. Vähän on herkuteltukin, siinäkin pitäisi arkeen taas palata... Ja siitäpä pääseekin sujuvasti seuraavaan aiheeseen.

On rampilla sanottiin, että jo heti alussa kannattaa ottaa tavoitteita. Selkeitä tavoitteita, ei mitään epämääräistä. Minulla on tietysti valovuosia matkaa yhteen jos toiseenkin asiaan, mutta selkeästi vaikeimmat ja kaukaisimmat on kaikki mitä rekkitangolla tehdään. Edelleen sitkeässä istuva ylipaino ja ei mikään järkälemäinen yläkropan voimataso, olkapäiden harjoituksen puutteesta vielä rajallinen liikkuvuus ja tiukasti päässä oleva ajatus siitä ettei pysty eikä kykene, ovat iso haaste lähteä opettelemaan edes kippiä, saati siitä pidemmälle vietynä TTB:a tai CTB:a.  Tai tavallista leuanvetoakaan, eipä sillä.

Joten, ihan ensimmäinen tavoite on päästä uudestaan vauhtiin painonpudotuksen kanssa. 10-15 kiloa kun vielä saan pois, pääsen ihan kunnolla ja oikeasti tavoittelemaan suorituksia tangolla. Ja koska ainakaan minun tapauksessani ikävä kyllä tuo kilomäärä vaatii muutakin kuin pari syvempää otsanrypistystä vessanpöntöllä, niin samaan aikaan noita pudotellessa ennättää myös yläkropan voimataso lähteä kasvuun. Vaikka kuinka surkea paska treeneissä tällä hetkellä olenkin, niin kaikki liikkeet tuodaan jokaiselle sopivalle tasolle. Itseään vastaan siellä kilpaillaan, ja aina on varaa parantaa. Alussa kuitenkin lähdetään siitä, mihin rahkeet riittää. Tankotavoitteita alan siis laatia vasta siinä vaiheessa, kun painoa on lähtenyt vielä lisää. Kippiä kyllä silti harjoittelen koko ajan.

Olen nähnyt vasta pienen pintaraapaisun siitä, mitä kaikkea tämä treenimuoto voi sisältää, joten tavoitteita on vielä tässä vaiheessa hieman hankala itselleen asettaa. Jotain kuitenkin on jo parin ensimmäisten wodien perusteella noussut.

Eilisen wod oli

EMOM
12 box jumps
15/12 cal row
8 KBS 32/24 + 20 DU's

Boxit skaalasin askeltaen, soudettua sain juuri ja juuri 8-10 cal/kierros, kahvakuulaswingit meni 20 kilolla ja double undereista turha edes haaveilla vielä, joten siihen määrättiin 40 sinkkua. Ne meni kyllä. Lepoa ei kauheasti jäänyt, joten 7 kierroksen jälkeen oli enemmän nestettä hikenä lattialla kuin kropassa kiertämässä.

Tämän päivän wod oli

3 x 5/5 windmills

5 x 25 push-ups (skaalaus polvet maassa, tai kädet laatikolla)
      25 TTB (skaalaus kippi ja polvien nostot, tai sit-ups)

No, aikahan siinä kesken loppui vaikka kaiken skaalattuna tein, pääsin 4 täyttä kierrosta. Punnerrukset polvet maassa, ja istumaannousut ihan suosiolla. Tuulimyllyt tein 8 kg:n kahvakuulalla, joka oli hieman liian kevyt. Toisaalta 12 kg oli liikaa, oikealla kädellä jaksoin 4 toiston edestä sitä kannatella, vasemmalla en yhtään toistoa. Ensi kerralla menee 12 kilolla.

Melkein kaiken joudun vielä skaalaamaan, osan ehkä pitkäänkin. Tavoitteiksi voisi luetella, että saan vaikkapa vuoden päästä puolet niistä tehtyä Rx (kuten määrätty), ja kahden vuoden päästä kaikki. Mutta se on minusta epämääräinen, epäselvä tavoite. Joten olkoon tässä ensimmäiset:

- paino putoaa 10 kg
- boxille hypäten eikä askeltaen
- kippi hyvälle alulle (ei keinuvia talipalloja!)

Painonpudotuksen mottona edelleen "armon ja ilon kautta". Treenitavoitteiden kohdalla sopivampi lienee "hien ja tuskan kautta"? Näillä mennään, mitä on annettu. Aikaa kesäkuun loppuun, eli 4 kuukautta. 

Aika alkaa än yy tee NYT!



keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Tuplasuklaakeksit

En ole koskaan onnistunut tekemään oikeita Ämerikän cookieseja. Voi sulaa pellille, keksit liimaantuu yhteen ja laatta maistuu rasvaiselta ja palaneelta. Ruokavinkkejä metsästäessäni törmäsin Saksassa asuvan teksasilaistytön paleoblogiin, ja siitä se ajatus sitten lähti. Alkuperäinen resepti tässä, alla suomennettuna ja omilla kommenteilla höystettynä. Lisäksi jos olet paleopuristi, niin vaihdat tumman kaakaon ja suklaan raakaversioihin. Onneks en oo puristi. Joka tapauksessa viljaton ja maidoton tämä on, ja sisältää pähkinöiden hyvää.

Tuplasuklaakeksit

75 g mantelijauhoja (laitoin puolet manteli- ja puolet hasselpähkinäjauhoja)
32 g kookosjauhoja
48 g tummaa kaakaojauhetta
1 tl ruokasoodaa
1/4 tl suolaa

98 g kookosöljyä
150 g kookossokeria (tavallisesta kaupasta löytyy ainakin CocoVin)

98 g mantelivoita (tästä alempana lisää)
1,5 tl vaniljauutetta (minä laitoin yhden vaniljatangon siemenet ja minusta oli riittävä)

1 suurehko kananmuna, huoneenlämpöinen

n. 170 g tummaa suklaata palasina

Suosittelen aloittamaan mantelivoin tekemisellä. Siitä löytyy monenlaista ohjetta, kuorineen, paahdettuna, suolattuna jne. Minä kaadoin miehen kauppareissulla valitsemat kuoritut mantelit (2 x 100 g) blenderiin ja käänsin nuppia. Jauhaminen kestää kauan ja blenderi kuumuu, pidä siis taukoja usein ja kaaputa samalla kulhon reunoille kiivennyt massa alas. Jauhautuessaan mantelit muuttuvat ensin rouheeksi, sitten soseeksi. Tässä vaiheessa lisäsin n. puolikkaan teelusikallisen kookosöljyä sekaan, eikä mennyt enää pitkään kun seos muuttui sileäksi tahnaksi. Jos teet yleiskoneella isomman satsin, poimi tässä vaiheessa erilleen säilöntään menevä osa, ja lisää blenderiin vaniljan siemenet tai uute. Pyöräytä vielä muutama kierros.

Sekoita kuiva-aineet keskenään ja siirrä kulho syrjään. Punnitse huoneenlämpöinen kookosöljy ja -sokeri, vatkaa niin kauan että ovat kunnolla sekaisin. Tämä voi kestää hetken. Lisää vaniljamaustettu mantelivoi, sekoita. Lisää jauhoseos erissä kuten perinteiseen taikinaan, ja lopuksi muna. Vatkaa hyvin. Viimeiseksi suklaamurut ja vielä pari vatkaimen pyöräytystä päälle.

Siirrä taikina jääkaappiin vähintään tunniksi, tai niin pitkäksi aikaa että massa on kylmä ja jähmeä. Taikina oli reilun 2 tunnin jääkaappikeikan jälkeen oudon irtonaista, ja kerkein jo mielessäni sadatella että mitähän mysliä tästä tulee. Kuitenkin muovautui käsissä ihan hyvin palloksi, ja pysyi läjässä paiston aikana ja sen jälkeen. Toisin kuin aiemmat voi-vehnäjauhokokeiluni.

Säädä uuni 175 asteeseen, pyörittele taikinasta suurehkoja palloja. Paina kämmenellä taikinapallo linttaan. Paista. Uunista tullut kuuma keksi on pehmeä ja hauras, ja maistuu taivaalliselta. Jäähtynyt ja hieman kuivempi keksi on aivan yhtä hyvää, joskin kaakaon maku nousee hieman äkäisempänä läpi. Ja kuiva se ei ole silloinkaan. ;)

Tästä tuli 14 isoa keksiä, ei tarvitse syödä edes kokonaista kerrallaan kun namihammas on jo tyytyväinen. Kuten mies niin kauniisti sanoi, kuva on kuin läjä paskaa lautasella. Läjä on kuitenkin merkillisesti huvennut...