Toki painonpudotus, laihtuminen, kiinteytyminen, elämäntaparemontti - you name it - vaatii päätöksen, tavoitteita ja sitoutumista. Yleensä matkan varrelle mahtuu voittojen lisäksi kompastelua, horjumista ja ikävä kyllä ei ainoastaan kaatumisia, vaan suoranaisia mahalaskuja. Ihan reteästi turvalleen siihen samaan paskaan, josta epätoivoisesti yrittää nousta. Siihen on myös hämmentävän helppo jäädä rypemään, ja mikäpä ettei, kyllähän possullekin se oma lätti liejuineen on tutuin ja turvallisin paikka olla. Juuri siksi mielestäni on äärettömän tärkeää käydä mennyt läpi, ja sen jälkeen päästää siitä irti. Mennyttähän et voi muuttaa, mutta miksi jäädä siihen kiinni. Mitä niin hyvää se on tähän asti tuottanut, että siinä kannattaisi sitkeästi roikkua? Tunnista, hyväksy ja päästä irti. Vasta sen jälkeen muutos voi tapahtua.
On ihmisiä, jotka onnistuvat kerralla, hirmu kiva heille. Rohkenen silti väittää, ilman sen tarkempaa tilastoihin syventymistä, että suurimmalla osalla onnistuminen on usean yrityksen ja kompastumisen takana. Josta päästäänkin niihin minun mielestäni avaimista tärkeimpiin. Niitä ovat irtipäästämisen ohella aika, ja armo. Ymmärrys siitä, ettei haitallinen toimintatapa ja kierre ole kehittynyt päivässä, ei viikossa eikä edes kuukaudessa. Sen tosiasian hyväksyminen, ettei vuosien varrella hankittu katoa päivässä, ei viikossa eikä edes kuukaudessa. Muutos vie aikaa, ja itseasiassa näkyvä muutos ilmestyy nopeammin kuin se pysyvä muutos, joka korvien välissä on tapahduttava.
Me olemme vain ihmisiä, kaikilla omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tehdyistä virheistä loputon itsensä ruoskiminen ei ruoki positiivista kehitystä ja muutosta millään tavalla. Toisaalta jatkuva itsensä armahtaminen samoista asioista kerta toisensa jälkeen viestii siitä, ettei kaikki muutokseen tarvittavat palikat ole vielä kasassa. Aidon hyväksymisen, anteeksiantamisen ja irtipäästämisen tunnistaa siitä, että sen jälkeen alkaa ihan oikeasti tapahtua.
Kuten aiemmin sivumennen todettu, kaikki keinot ovat sallittuja. Mikä ikinä auttaa oikealle tielle tai pysymään tiellä, ota se matkalle mukaan. Jos jokin tuntuu alkuun hyvältä mutta osoittautuu myöhemmin hyödyttömäksi, päästä siitäkin irti. Taustalla olevia asioita voi saada työstettyä omassa päässään hyvinkin pitkälle, ja joskus yhteisvoimin, ainakin ne onnekkaat, jotka samassa tilanteessa olevia tuntevat. Joskus ongelma ja lukot ovat kuitenkin niin tiukassa, että tarvitaan ulkopuolista, ammattimaista apua. Vaikka ongelma ilmenisi vinksahtaneen syömisen muodossa, paras apu ei välttämättä ole ravitsemusterapeutti. Henkilö, joka surkeimmassa tapauksessa esittelee virallisterveellisen lautasmallin ja pussikeittokuurin alkuun pääsemiseksi, taputtaa olalle ja sanoo että kyllä se siitä, kun vaan päätät niin. Joskus enemmän hyötyä voi olla terapeutista, joka auttaa pääsemään ongelman alkulähteille ja selättämiseen sitä kautta.
Minä en hakeutunut (psyko)terapiaan, koska jokin vipu naksahti ja pyörä pyörähti oikeaan asentoon oman ajatustyön kautta. Uskon että jos edelleen odottelisin parempaa huomista, olisin jo älynnyt hakeutua ammattiauttajalle. Ravitsemusterapeutilla kävin kyllä kerran, mutta lähestymistapa ongelmaan tuntui aika etäiseltä. Ensimmäisellä käynnillä haukuttiin etävalmennukset, Superdieetti jonka olin juuri aloittanut, ja kaikki mahdolliset ihmisten omat sovellukset. "Kyllä täällä on kuule kaikki taikatemput nähty!". Seuraavalle tapaamiselle oli tarkoitus viedä kaksi palaa suklaata, ja harjoitella käsittämään että kaksi palaa sitä maailman suurinta herkkua (eli paras puudute) on riittävästi. Muistan ajatelleeni, että minä en ole niin tietämätön enkä tyhmä, ettenkö tietäisi mikä on kohtuullista ja riittävästi, tai ettenkö tietäisi mitä ja miten pitäisi syödä. Kysymyshän on ainoastaan siitä, että minä en siitä huolimatta tee niin. Ja väitän että suurimmalla osalla kyse on nimenomaan siitä. Ei tiedon puutteesta, eikä varsinkaan tyhmyydestä.
Olen vuosien varrella aloittanut Go Fat Go-haastetta, karppausta, kalorilaskentaa Kiloklubin avulla, Superdieettiä, Bodycampin Bikini Challengea, Fitfarmin Bikini Challengea... Jokainen näistä on antanut eväitä, vaihtoehtoja, inspiraatiota, vertaistukea, ryhmäkuria ja positiivista kilpailuhenkeä. Auttanut tilaan jossa voi lyödä aivot narikkaan ja syödä vain mitä käsketään. Vapauttanut ajatustyön ruoasta niiden taustatekijöiden käsittelyyn. Ja varsinkin Superdieetin myötä löysin aivan uskomattoman vertaistuen. Ryhmä on edelleen 1,5 vuoden jälkeen koossa, ja siihen kuuluu yksi erityisen tärkeä henkilö, jota nimitän ylpeydellä ystäväkseni.
Jokaisessa näistä valmennuksista olen myös kompastunut ja horjunut, kaatunut ja usein myös jäänyt makamaan muutaman kompastumisen jälkeen. Olen aina takertunut sitkeästi ajatukseen, että kaikki sivuaskeleet ohjatusta dieetistä kaataa koko homman. Kaikki on pilalla ja kaikki jo tehty työ on menetetty, sama siis jatkaa entistä rataa. Ja entä se treeni? Piti olla x treeniä viikossa, enkä tehnyt yhtään tai tein vain yhden. Koska ei ollut aikaa käyttää 1,5 tuntia salilla yhtenäkään päivänä. Koska ei se puolen tunnin tai tunnin liikkuminen mitään hyödytä kuitenkaan. Näillä tekosyillä hain lupaa pysyä tutussa ja turvallisessa, koska muutos on pelottavaa niin kauan, kuin mennyttä ei uskalla päästää painumaan sinne minne se kuuluu. Ja se päänsisäinen kriitikko näkee jokaisen tilaisuuden päästä sanomaan, että "mitäs minä sanoin, perseelleenhän se taas meni kuten odotettu, mitä siinä rimpuilit kun et kuitenkaan onnistu!"
Valmennuksiin osallistuminen silloin kun ajatustyö on vielä vaiheessa, ei minusta ole missään nimessä rahanhukkaa. Ja varsinkin tämä viimeisin joka on vielä menossa, Fitfarmin Bikini challenge, löi viimeisen naulan arkkuun tuossa treeniasiassa. Valmennukseen kuuluva treenipankki tarjoilee maksimaalisen tehon minimaalisessa ajassa, ja niin sekin tekosyy on taputeltu pois. Jumiutunut ajatus vapautuu hitaasti, mutta myös nämä konkreettiset keinot auttavat siinä.
Pienistä askelista tulee yhä piteneviä matkoja kohti tavoitteita ja päämääriä, samanlaisina toistuvista pienistä oikeaan suuntaan kuljettavista askeleista tulee uusia rutiineja entisten tilalle. Muutoksesta tulee koko ajan pysyvämpää, ja vaikka kaatumisia edelleen herkästi tulee, on pystyyn nouseminen ja matkan jatkaminen koko ajan helpompaa. Ja ennen pitkää myös herkuttelusta tulee luvallista, riittävän harvoin ja kohtuudella toteutettuna luonteva osa elämää. Ei syyllisyyttä, ei kaatuilua. Ei edes polvi käy maassa.
Ja vielä tiivistäen; tunnista ja hyväksy mitä on ollut, ja päästä irti. Anna muutokselle aikaa, anna itsellesi armoa kokeilla, erehtyä ja nousta uudestaan entistä vahvempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti