tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kehonkoostumuksesta ja muuta löpinää

Toinen päivä uutta ohjelmaa takana, tänään onnistui jo rytmitys paremmin, eikä ollut enää samalla tavalla nälkä, kuin oikeastaan tuossa ennen lounasta - vaikka ateriaväli ei venynytkään yli suositellun. Mietiskelin tässä että mikähän unohtui alkuteksteistä, ja sehän oli ensimmäisen kehonkoostumusmittauksen tulos. Kyseessä on käsittääkseni vähän suppeampi ja suuntaa-antavampi Tanita-mittaus, mutta laitetaan nyt ne suunnat tähän kun kuitenkin jatkossa seurantakin tulee samalla härpäkkeellä tapahtumaan. Eli:

Paino:                               90,7 kg

Kehon rasva:                    41,1%

Rasvan massa:                 37,3 kg     

Rasvaton massa:              53,4 kg

Kokonaisvesimäärä:         38,6 kg

Painoindeksi:                    32,1

Viskeraalinen rasva:         8

Luumassa:                        2,7 kg

Lihasmassa:                     50,7 kg

Metabolinen ikä:               47

Kroppani käy siis 15 vuotta aikaansa edellä. Ja tarkoituksena nyt hävittää rasvaa ja lisätä lihasta, hilata tuo body age reippaasti alaspäin. Nyt mennään kaksi viikkoa orjallisesti ohjelman mukaan, ja sen jälkeen on uusintamittaus, katsotaan miten ohjelma puree. Sen jälkeen pari päivää Tallinnassa - ja tänään opin sellaistakin uutta, että siellä on Sports Directin myymälä! Ehkä vähän järki lähtee!!!

Hiustenvärjäysprojekti karahti eilen reisille, tänään korjaustoimenpide. Kuvaa en nyt tähän hätään saa, kun märkänä näyttää mustalta. Lauantaina keskeneräisen peittotatuoinnin loppuunvärittäminen, eli ensi viikko mennään vähän vähemmillä hikoiluilla. En tosin tiedä miten se sitten muka onnistuu. 


Kiva ja sopivasti touhukas iltavuoro kirurgian päivystyksessä taputeltu, mukavaa seuraa ja superkiva päivystäjä, huomenna ilmeisesti sisätautipömpelissä passissa vuorostaan. Meillä on päivystysalue siis jaettu karkeasti erikoisaloittain ja erikoissairaanhoidon sisällä potilasaines sijoitellaan myös kuntoisuuden mukaan. Kiva, että vaihtelua on välillä jopa päivittäin. 

Hui, tajusin juuri että tasan kuukausi aikaa tuon meidän apinan ensimmäiseen näyttelyyn! Perheessä siis mellastaa joukon jatkona vähän vajaa (siis täysin vajaa!) 1,5-vuotias gordoninsetteri, ja nyt olisi herralla kehädebyytti luvassa Iisalmessa 1.8. Tuossa vähän aiemmin harjoiteltiin taas esiintymistä pihalla, ja jos edelliset treenit meni jo aika kivasti, niin kyllä nyt putoili taas hiuksia tuppoina maahan. Mitä helvettiä minä ajattelin, kun menin tuon minnekään ilmoittamaan? Tekisi mieli sotkea suohon koko otus! Vissiin ei heinäkuussa juuri nukuta... 

Koiran nimi on Nero, ja se on kyllä säälittävää optimismia!



maanantai 29. kesäkuuta 2015

Ensimmäinen päivä uutta ohjelmaa

Olisi pitänyt aamulla ottaa kuva niistä mun eväistä, ei hitto, mun säkki oli isompi kuin päivystysvuoroa aloittavalla lääkärillä. Siinä tovi jääkaapin edessä toisiamme tönittiin, kun kumpikin yritti sulloa pakaasinsa kylmän puolelle. Kaikki tuli syötyä, hieman tuntui sisällöllisesti laihalta aiempaan verrattuna, mutta kyllä sillä lounasaikaan asti jaksoi. 

Lounaassa ei kyllä ollut kehumista; ilman rasvaa pannulla paistettu kana ei ole kovinkaan hyvää. Kentucky burnt chicken sai kaveriksi pienen nökösen riisiä ja pari kourallista höyrytettyjä nuppuvihanneksia. Ennen sitä söi kuin selkäänsä otti, mutta ei sitä jäänyt lisääkään hinkumaan. Parin tunnin päästä aivan järkyttävä nälkä, siitä vielä 1,5 tuntia kun pääsi välipalalle. Siis juomaan mukillisen protskujuomaa. Näillä nyt pitäisi sitten jaksaa tunnin bodycombat tempaista parin tunnin päästä. 

Noooo, nyt on tosiaan ensimmäinen päivä ja kokonaiskalorit tipahti kerralla aika paljon sen lisäksi että prot/hh-suhde muuttui aika paljon. Vettä koneeseen ja aika hoitaa ongelman. Onneksi tuo CLA ja burnerit hillitsee näläntunnetta vähän lisää, joten kyllä tämä tästä. Sain vähän tarkennusta ohjelman toteuttamiseen, ja apua saa kun pyytää, jos vielä muutaman päivän päästä meinaa olla nälän puolella. Enkä usko että niin on, kunhan ehtii tottua uuteen. Häntä pystyssä ja motivaatio vielä ylempänä!


********************

Jumpassa käyty, edeltävästi muutama kyykkysarja painoja lisäten, salissa kuuma kuin kattilassa. Tarvinneeko sanoa että ei oikein kulkenut. Muuuutta käyty on kuitenkin, ja käteen jäi punainen naama, muutama litra hikeä paidassa ja imakasti hellät reisiperkeleet. Tajusin tässä nyt kun parasta aikaa pupellan PÄIVÄLLISTÄ kello 21, että vähän munasin tämän ensimmäisen päivän. Minähän olisin ennättänyt - ja olisi pitänytkin - ehtiä syödä/juoda kaksi välipalaa ennen tuota combatia. Noooo, sitten ensi kerralla tätäkin viisaampana.

Kyllä ruoka on muuten hyvää, kun on tarpeeksi nälkä. Menee vaikka tämä Kentucky burnt chicken alas irvistelemättä. 





sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Hehkuttelua

Tuli käytyä Matkuksessa tänään, kun lapsoset oli Kissa-mummilla kyläilemässä. Kissa-mummi on siis minun äitini, se crossfit-hörhö. Kukkaron kannalta harmillisen nopeasti olen alkanut omaksua uuden tavan kierrellä kauppoja. Entisen "onkohan tätä vaatetta edes olemassa minun kokoani?" tilalle on ilmestynyt "onkohan minun kokoani vielä jäljellä?". 

Tänään sattui olemaan Adidaksen treenicaprit JUURI minun kokoani - joka on muuten tällä hetkellä jo ihan tavallinen L ainakin tuollaisissa joustavissa vaatteissa. Vanhoja treenihousuja olen joutunut jo heittämään pois, ettei mene kaikki aika niiden kannattelemiseen kaksin käsin. Cybershopista mukaan tarttui hauska Misfits-toppi (rakastan bändiä!) ja sitten aiiiivan törkyisen ihanasti noihin Freddies of Pinewood-farkkuihin natsaava fiftarityylinen toppi. Ja hups - nekin molemmat ällää. Työvaatteissa torso tosin mahtuu jo M-kokoon, mutta ei ole vielä tullut mieleen kaupassa lähteä kokeilemaan. Niin ja joo, varsinkin tuossa punaisessa topissa on tarkoituksella vähän kutistumisvaraa, koska sitä on tarkoitus käyttää vasta kahden kuukauden päästä Demented Are Go!:n keikalla. Juu, että Hämeenlinna kutsuu taas, viimeksi sama combo 3 vuotta sitten.




Niin ja aiheeseen perehtymättömille tiedoksi, että nuo Freddiesit eivät siis tosiaankaan ole niitä karmaisevia FREDDY-persefarkkuja. Naisten ensimmäiset farkut oli 40-luvulla tehdastyöläisten työasu, korkea- ja kapeavyötäröinen ja leveälahkeinen malli. Freddiesit on tehty niillä kaavoilla. Niin ja vielä toinen asia, unohdin koko blogin alkupäivitykseen mainita että kuvat tulee sitten raakana; minä meikkaan tosi harvoin. Sorry! Tuo Feenix-lintu aloitettiin muuten viime kesänä Superdieetin lopussa, ja jäi kesken. Ensi viikonloppuna tehdään valmiiksi. Vuoden aikana harmittelin toistuvasti kun jäi milloin mistäkin syystä vaiheeseen. No, tätähän se odotti. Uutta tuhkasta nousemista, tietenkin.

Huomenna aamuvuoroon töihin. Tein tuossa 3 päiväksi valmiit ruoka-annokset, ja pakkailin jo aamupalaakin valmiiksi, kun olen tavannut syödä sen töissä. Onneksi tulin jo keväällä hankkineeksi uuden repun, kun töihin maaliskuussa palasin hoitovapaalta. Mukaan lähtee nimittäin yhtä ainoaa työvuoroa varten yksi iso pakasterasia, kolme pienempää rasiaa, pari pakastepussinöttöstä, viilipurkki ja shaker. Muistinkohan edes kaiken. Eikä iltavuorojen kattaus ihan hirveän paljon pienemmäksi jää, kun jo tiistaina taas palvelen sairaanhoitopiiriä 9,5 tunnin ajan. Keskiviikkona sama uusiksi. 

Työajat on välillä aika jäätäviä, mutta sen kääntöpuolena on aivan fantastinen työyhteisö täynnä huikeita tyyppejä, työ on alati muuttuvaa, kiehtovaa, kiinnostavaa, potilasvirta on jatkuva (eli kusipäistä pääsee suhteellisen nopeasti eroon), ja vuorotyön vuoksi tilipussillakin pärjää kun vähän käyttää järkeään. Paluu töihin oli kuin olisi kotiinsa palannut, ja se se vasta on mukava tunne! 

Ensimmäinen askel uuteen suuntaan

No, nyt on tullut jauhettua useampi postaus siitä, miten läskipukuun on sukellettu. Tällä hetkellä, tätä kirjoittaessa, siitä jo mukava siivu on kuoriutunut matkalle ja suunta on kokonaan siitä ulos. Vuosi sitten kuvittelin että elämäntaparemontti on pysyvä, niin hurjalla taistelutahdolla siihen lähdin. Syystä tai moninaisesta niin ei kuitenkaan käynyt, ja vaikka olin oikein tyytyväinen Fitfarmiin, eivät ne siellä pysty kenenkään aivoja vaihtamaan. Vika ei tarvii olla iso, kun se on päässä. Lisävauhtia luovuttamiselle sain kuukausien ajaksi kädet käyttökelvottomiksi tehneen infektioihottuman muodossa. Täysimetys ja kova dieetti eivät olleet pitemmän päälle toimiva parivaljakko. Ja niinpä tosiaan, vaikka voitin suurimmalla pudotuksellani ilmaisen extrajakson Superdieetin jatkoksi, olin siinä vaiheessa jo kaukana kuin torimyyjältä karannut ilmapallo; pieni kärpäsenpaska horisontissa. Vuoden loppuun mennessä jo 8 kiloa oli tullut takaisin.




Kevättalvella paino oli siis jälleen kolmenumeroisessa luvussa, ja samaan aikaan puolisen vuotta aiemmin fitnessbuumin mukaansa imaisema ystäväni alkoi tuupata Facebookiin aivan järjettömiä muutoskuvia. Hän oli mukana Bodycampin Ms. Fitness Bikini Body Challenge-verkkovalmennuksessa, ja tahkosi tulosta tulemaan minkä kerkesi. Lopulta päädyin, netissä kyseisen firman valmennusvalikoimaa makusteltuani, soittamaan aspaan ja kysymään onko mikään ohjelmista sellainen, joka sopii sitoutumisongelmaiselle jojolle. Suosittelivat sitten tuota samaa valmennusta, sanottiin ettei nimeä saa säikähtää, kyseessä ei ole mikään "Puolessa vuodessa kisakireäksi"-rääkki, vaan pointti on siinä että ohjaus ja tuki on tosiaan mukana 24 viikkoa. Niin minä sitten ilmoittauduin ja maksoin.

Valmennus alkoi 2.3. ja odotukset oli korkealla. Alun ruokamäärät tuntuivat aivan järkyttävän isoilta, mutta kaikki tuli syötyä, ja paino lähti reippaasti laskuun. Myös treeni-into pysyi aika hyvin päällä. Mukana oli paljon osallistujia, joilla oli lähtötilanteessa normaalipaino, mutta halusivat uutta potkua treeniin ja muokata kroppaa. Olipa jokunen kisahaaveissakin liikenteessä. Ohjelmat päivittyivät 4 viikon välein, melkoisen samansisältöisinä niin ruoan kuin treeninkin osalta. Ja mikäpä siinä, tulosta tuli tasaisesti ja vaikka välillä lipsahtelinkin, onnistuin aina palaamaan takaisin rattaille eikä suurempaa vahinkoa tullut. Ei ensimmäisen 3 kuukauden aikana, tuona aikana lähti vähän reilu 10 kiloa pois. 

Sitten tuli noin neljä viikkoa kestänyt löysäilykausi, jolloin söin käytännössä ainoastaan aamupalat pilkulleen, kaikki muu vähän sinnepäin. Välillä liian isoilla vajeilla, välillä hällä väliä-meiningillä, salilla en käynyt kertaakaan. Kuitenkin koko valmennuksen alussa asettamani ainoa tavoite; vähintään 3 kertaa jotakin kunnollista liikuntaa viikossa, pysyi koko ajan ja pitää edelleen. En osaa sanoa miksi niin kävi, miksi yhtäkkiä tökkäsi. Kuitenkin onneksi olin jo asiassa sen verran pitkällä, että olin päättänyt ettei kehitys lähde taaksepäin. Sinnittelin joten kuten painoni paikallaan pitäen ja aerobista liikuntaa harrastaen yli ensimmäisen kunnollisen motivaation matalapaineen. Kuvassa hetkeä ennen motivaation notkahtamista, tasan 10 kg alusta poissa.




Valmennusta olisi vielä 8 viikkoa jäljellä, ja ohjelmat on olleet käytännössä koko ajan samanlaisia. Pakettiin kuului 4 online pt-tapaamista ja osalle aikaisin ilmoittautuneista oli luvattu myös inbody-mittauksia. Yhteistreenejä ja poseerausopetusta kiinnostuneille. Suurin osa näistä ei ole toteutunut kenenkään kohdalla, tapaamisia on peruttu, online pt-ajanvaraukset eivät mene läpi. Uusia valmennuksia ja jatkovalmennuksia kaupataan, vaikka meneillään olevan aikana osalle asiakkaista tehdyt oharit on edelleen hyvittämättä. Omalta osaltani en kyllä voi kuin kiitellä, on kyllä asiansa ajanut. Paino on pudonnut, treeni on vaihtelevasti kulkenut, mutta se taas ei ole valmennuksen syy. Suuremmilla odotuksilla osallistuneiden puolesta vähän harmittaa.

Sitten äitini - dieetti-intoileva crossfittaaja - löysi tutun kautta hyvältä vaikuttavan pt:n, ja minäpä sitten hyppäsin samaan kelkkaan. Uusi motivaatio heräsi räjähdysmäisesti, kun ensimmäisen kerran koskaan saa henkilökohtaista ja oman elämäntilanteen huomioivaa ohjausta. Itseasiassa uunituore ensimmäinen ihan vain minulle laadittu ohjelma onkin nyt tuossa jääkaapin ovessa. Höystettynä ukaasilla, että tasan jään seuraavassa kehonkoostumusmittauksessa kiinni, jos yritän vedättää...




Ensimmäisen tapaamisen ja tänään saadun oman ohjelman välillä olen noudattanut nyt meneillään ollutta BC:n valmennusohjetta varsin orjallisesti, ja paino on nyt alimmillaan kuuteen vuoteen ja toiseen tavoitevaatteeseen sovittu. Ensimmäinen tavoitevaate oli Freddies of Pinewood-farkut, joita myy Garagelandin ihana Ville. Kuvan hupparia hipelöin kaupassa kaksi vuotta, mutta se vain pysyi sitkeästi liian pienenä.


88,5 kg



lauantai 27. kesäkuuta 2015

Miksi ihminen lihoo?

Eikö se laihduttaminen ole loppujen lopuksi aika yksinkertaista; syö vähemmän kuin kulutat? Aiotko todella syödä tuon? NOIN paljonko sinä syöt? Et kai sinä limpparia aio juoda? Kyllä nyt olisi syytä alkaa tehdä jotakin tuolle painolle. Miksi et tee asialle mitään?

Kun ihminen syö sairaalloisesti yli tarpeen, niin syy ei välttämättä ole se, ettei se ihminen tiedä lihovansa syömisen seurauksena. Tai että se ihminen on niin tyhmä, ettei tiedä minkälaista ruokaa ja suunnilleen minkä verran kannattaa syödä. Toki on paljon tietämättömyyttäkin; kun se lehtevä viineri on painoltaan niin kovin kevyt, ei välttämättä hahmota kuinka hitosti tyhjiä kaloreita se sisältää. Tai se suklaapatukka joka välissä, tai mikä tahansa mitä leuat jauhavat tauotta. Purkka poislukien. Tai se, että omasta mielestään ei syö mitään; kituuttaa päivän syömättä ja illalla ahmii täysin holtittomasti monen päivän kalorit kerralla, kun mikään ei tunnu riittävän.

Kun ihminen syö sairaalloisesti yli tarpeen jatkuvasti, syy voi löytyä paljon syvemmältä. Syöminen voi olla keino hallita tunteita (hyvässä ja pahassa) siinä missä vaikkapa päihteet. Sen aikaansaama lihavuus voi olla samaan aikaan turvapaikka ja vankila. Liitännäissairaudet - joilta onneksi itse olen välttynyt - ovat ikävä kyllä ennen pitkää hyvin todennäköinen seuraus. Onko haitallinen syöminen sitten yksi itsetuhoisen käytöksen muoto? Syökö tasapainoinen ja hyvinvoiva ihminen itsensä illasta toiseen niin tainnoksiin ettei päässä liiku enää mitään muuta kuin se moittiva, nariseva ja ilkkuva ääni, joka ajaa jääkaapille uudestaan heti kun se äärimmilleen ahmittu pötsi on vähänkin vajunut? Ei varmasti syö. 

Yksittäiset herkkuöverit on täysin eri asia, kyllä joskus voi syödä ihan vain syömisen ilosta, siksi että jokin on vain kertakaikkiaan niin hyvää. Itseään sairaaksi syövä ei aina edes välitä siitä mitä edessä on, kunhan sillä vain saa itsensä täyteen ja puuduksiin. Toki ne lempiherkut löytyy joka läskiltä, ja niiden parista sitä itsensä useimmiten tapaa, mutta tiedän että paremman puutteessa on syöty melkein mitä tahansa sahanpurua, kunhan olo on turvallisen tankero. Kun on paha mieli tai ahdistaa, ruoka ja herkut lohduttaa. Kun on oikein iloinen, on ikään kuin lupa juhlistaa asiaa ihan sillä samalla tavalla. Kun on kerrankin oikein syy ja oikeutus tehdä niin. 



Lapsille reippauspalkintona mäkkärireissuja tai jäätelöannoksia, lohtunameja... opetellaan heti alusta pitäen yhdistämään syöminen erilaisiin tunnetiloihin. Ihan erityisesti minua ärsyttää lihavien lasten puolesta. Lapsi ei luonnostaan mätä yli tarpeen toistuvasti, lapsi säännöstelee kysyntää ja tarjontaa paljon luontevammin kuin aikuinen. Harmi vain, kun usein tähän puututaan jo neuvolassa, aivan kuin kyseessä olisi jokin vika! Mutta vaikka omalle lihomiselle jossain vaiheessa sokaistui, lasten kohdalla olen pitänyt aina tiukkaa linjaa siinä mitä heidän edessään kaupasta ostan ja suuhun laitan. Toki symppaan toista lihavaa aikuista, mutta lihavat lapset vasta ovatkin surullinen näky.

Meillä lasten reippauspalkinto vaikkapa rokotusneuvolan tai hammastarkastuksen jälkeen on jokin tietyn järkevän hintaluokan sisältä löytyvä lelu tai peli, itse saa valita. Herkkuja syövät epäilemättä jonkun mielestä liian usein, toisaalta sitten myös tyytyvät kitisemättä siihen pieneen lakupatukkaan, eivätkä ole vielä tähän mennessä kaupasta mitään sen isompaa pyytäneetkään. Heille ei ole ongelma jättää puolikasta pullaa syömättä, koska enempää ei tee mieli. Läskille se on kauheaa tuhlausta ja hirveää hävikkiä, kyllä se on ennemmin syötävä pois kuin heitettävä menemään tai annettava koiralle. Ikään kuin monikaan nykypäivän läski olisi pula-aikaa elänyt.

Toiset selviää painonhallinnasta luontevasti, joillakin menee kausittain överiksi, ja sitten on oma ryhmänsä kummassakin ääripäässä. Siitä toisesta päästä minä en tiedä mitään, minulle on tuttua vain tämä, ja teen kaikkeni päästäkseni siitä irti, ja pitääkseni lapset koko asiasta erossa.


Mitä ne sitten ovat ne asiat, joita ahmimisen taakse paetaan? Siihen ei varmaan ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, jokaisella lienee omat mörkönsä. En ole vielä omillenikaan keksinyt nimiä, jos se nyt on tarpeenkaan. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin tunnistanut niitä, ja oppinut paremmin sietämään ja ottamaan vastaan myös negatiivisia tunteita. Kyllä se asia vain on niin, että joskus saa ihan rehellisesti vituttaa. Pitäisi kuitenkin erottaa myös se, milloin tunne on terve, ja milloin kyse on jo vaikeammasta asiasta. Uskon että monen ahmijan taustalla on myös jonkinasteista masennusta. Jumittuneita kielteisiä ajatuksia omasta itsestään, luulottelua että koko maailma ajattelee itsestä samalla tavalla, jaksamattomuutta ja toivottomuutta, kun uskoo ettei mihinkään kykene eikä kelpaa. 

Olen nyt vuoden aikana ymmärtänyt ainakin sen verran, että olen itse itseni pahin vihollinen, ei kukaan muu. Olen tajunnut myös sen, että voin olla itselleni paras ystävä. Ei kukaan tunne minua yhtä hyvin kuin minä itse. Joten, olen yrittänyt kovasti jalostaa sisäistä kriitikkoani, ja nyt vuoden ankaran harjoittelun jälkeen minä VOIN syödä jonakin iltana vaikka koko paketillisen Ben&Jerry'siä, eikä se kriitikko vääntele käsiään ja haukkua räkytä tauotta. Välillä se on jo hämmästyttävän pitkiä aikoja hiljaa. Ja silloin se vasta hämmästyttääkin, kun onnistun voittamaan laiskuuteni ja menen vaikkapa töistä suoraan salille. Silloin se mokoma saattaakin läpyttää olalle ja sanoa että hienoa sinä, sepä oli hyvin tehty. 

Samoin se sanoo silloin, kun yksittäisen vastaantulevat mieliteot yllättäen osaankin ohittaa kiinnittämättä niihin sen isompaa huomiota. Karkkikulho työpaikan kahvihuoneessa on tavara siinä missä eilisen lehti ja telkkarikin. En istu vieressä kuolaamassa ja itke vähän sisäänpäin siksi kun en nyt VOI enkä SAA ottaa. Nykyään useimmiten voi ihan rehellisesti todeta että minä juuri söin evääni, eihän minulla tee edes mieli. Ja mikä parasta, yhä enenevässä määrin koko hemmetin kuuppaan ei kiinnitä enää mitään huomiota!

Tämä koko sairaalloisen ahmimisen ilmiö on monen muun asian ohella ihan hirmuisen iso ja varmaan osin vielä vähän tutkimatonkin suo. Aihetta on täysin mahdoton kattavasti käsitellä jossain blogipostauksessa, ja varsinkin kun voin puhua vain omasta puolestani ja "kohtalotovereiden" voitoista ja välikompuroinneista tehtyihin omiin havaintoihin perustuen. Kirjavinkkinä asiasta kiinnostuneille on ihan pakko mainita Teemu Ollikaisen fantastinen teos "Syö mitä mielesi tekee".




Hold the S because I am an AINT

Kevät 2014. Fitfarm lanseeraa ensimmäisen kerran tosiläskeille suunnatun Supersize Superdieetin. Pikkumies täysimetyksellä vielä hetken, mutta aloitan silti. Tälle läskille on tehtävä jotakin. Ohjelmat tulevat, alkavat aineenvaihdunnan kickstartilla, paino lähtee romahtaen vaikka en liiku kuin koiran kanssa lenkkeillen. Se tosiaan romahteli alaspäin, huikeat lukemat lyhyessä ajassa. Lähtötilanteessa 112 kg, 3 kuukautta myöhemmin paino 93 kg.




Tuossa vaiheessa olin ihan helvetin ylpeä itsestäni, peilikuva näytti jotenkin kovin pikkuiselta ja lupaavalta. Toisaalta dieettiväsymys ja kapinaa pukkasi, ja motivaatio rakoili jo todella pahasti. Iltaruokailuun oli pikkuhiljaa hiipinyt jo jäde tai pari. Nyt kun kuvaa katsoo näin vuotta myöhemmin - tuostakin kuvasta välillä jo 8 kiloa takaisinpäin lihoneena - sitä ihmettelee taas miten sokea sitä on ollut ja on edelleen. Kenen mittapuulla löysä 90-kiloinen näyttää peilissä pieneltä? Tai miksi tuo kuva on näyttänyt omissa silmissä julkaisemisen arvoiselta?



Toisaalta, vuosi sitten aloin viihtyä vähän paremmin kamera edessä. Se omasta mielestä kaventunut olemus rohkaisi kuvattavaksi ja kuvaamaan aiempaa enemmän. Tuossa vaiheessa vielä kuvittelin että pystyn viemään projektin loppuun. Dieettiajattelu sitkeästi voimissaan, vaikka samaan aikaan suu vaahdossa paasasin, kuinka dieettiajattelu ei johda pysyvään lopputulokseen, ja kuinka tiettyjen perustavanlaatuisten asioiden on muututtava pysyvästi. Silti pieni ääni läskin sisällä piipitti, ehkä minä olen ensimmäinen ihminen maailmassa joka voi säästää kakkunsa vaikka syö sen kokonaan joka ilta.

"Hold the S because I am an AINT!"
Marilyn Manson: s(aint)

What's my name, what's my name

Häntä koipien välissä paluu kotiin aloittamaan alusta. Ikää hintsusti vaille 19. Onneksi oli sinkkukavereita, joten bileiden ei tarvinnut loppua. Lisää siideriä ja krapulapizzaa, epämääräistä sekoilua toisten ihmisten kustannuksella. Satutan sinua, ennen kuin sinä ehdit satuttaa minua. En halua sinua, ettet sinä ehdi sanoa ensin ettet haluakaan minua. Herkuttelua, autolla kruisailua, baareilua, välissä vähän töitäkin. Riekaleina, mutta teräväreunaisina sellaisina. Puolivakavaa pohdintaa, mitä ihmettä sitä isona tekisi. Keskinkertaisilla papereilla lunastettu lumikinos paskahuussin katolla ei nykypäivänä kanna kovin kauas. Kova kiire vaikka polkee vain paikallaan, 2,5 vuotta.



Hakeutuminen hoitoalalle. Ei kutsumus, mutta varma leipä. Koulun aloitus. Ensimmäisen vuoden puolivälissä kaksi vakavaa sairastumista lähipiirissä, motivaatio sata astetta pakkasella, koulu laahaa, jään jälkeen. Sen verran opintopisteitä kasassa, että saa alan kesätöitä. Paino pysyy suunnilleen vakiona, vähän ylipainon puolella. Yllättävä kohtaaminen jenkkifutiskentän laidalla. Ensimmäistä kertaa koko lajia livenä katsomassa, kiitos ystävän joka oli pelannut naisten jefua. Pikatreffit samana iltana, seuraavana päivänä pitkällä kaavalla. Ne treffit on nyt jatkuneet tasan 10 vuotta. Oli kuin olisi tullut kotiin. Oli paikka, jonne oli hyvä pysähtyä, ja paikka jossa löytyi rauha. Mutkatonta ja helppoa, ei asioita joita ei voisi ääneen sanoa. Jo vuoden päästä muutettiin yhteen ja mentiin kihloihin. Siitä vuoden päästä naimisiin. 



Tästä aikaa nyt tasan 8 vuotta. Takkuista taivalta, mustasukkaisuutta, vanhojen traumojen purkua toiseen puolin ja toisin. Kasvamista, onnen hetkiä. Tahaton lapsettomuus, muutama vuosi. Jonossa hoitoihin, ensimmäinen oikea painonpudotus (10 kg Kiloklubin avulla), yllätysplussa. Ensimmäinen ihana tyttö kesällä 2010. Paino ensimmäistä kertaa kolmenumeroisissa luvuissa, ristiäisissä juuri ja juuri alle sadan.



Koska pelättiin että toistakin joutuu odottamaan vuosia, oli yllätys melkoinen kun sama onni suotiin hyvin pian uudestaan. Paino oli lähtötilanteessa 11 kiloa enemmän kuin ennen ensimmäistä raskautta; n. 94 kiloa. Olin ennättänyt juuri aloittaa ensimmäistä kertaa salitreenaamista, ja kokeilin karppausta. Ihmettelin, kun yhtäkkiä pekoni ja paistetut munat alkoi etoa. Paino nousi taas hurjaa kyytiä tähtitieteellisiin lukemiin, loppuraskaudessa jo pitkästi päälle sadan. Jaksoin kuitenkin hyvin, olin töissä loppuun asti, sokereissa ei häikkää. Toinen ihana tyttö 2011. Ristiäisten aikaan paino edelleen kolminumeroinen.


Tämä on ehkä tuskallisin kuva, mitä minusta on olemassa. Kuvakulmia ja valaistuksia voi itsepetoksessaan syyttää vaikka kuin, mutta ei sitä tosiasiaa, että perseeni peittää kolme ihmistä kuvassa. Tämä kuva itkettää ja naurattaa. Se osa minusta, joka osaa nauraa itselleen, nauraa vedet silmissä ihan silkkaa huvitusta. Se toinen osa kaivautuu kahta syvemmälle läskipoteroon. Liian iso vuori kiivettäväksi, ei tämmöinen laihdu, ei minusta ole siihen. En uskalla, en pysty, en halua.



No, jossain vaiheessa kuitenkin sain taas vähän itseäni niskasta kiinni. Aloitin tuolloin ilmaiseksi netissä pyörineen Go Fat Go-dieetin, niitä ihanan Jutta Gustafsbergin ensimmäisiä nettivalmennuksia. En muistaakseni pahemmin liikkunut silloinkaan, mutta ainakin ruokavalio oli tiukka. Muutaman viikon. Jossain vaiheessa sain salikärpäsen pureman uudestaan, ja päästiinkin jo tähän tilanteeseen:



Sitten repesi taas. En osaa sanoa missä vaiheessa, ja mikä oli laukaiseva tekijä. Olin taas jääkaapilla, ahmimassa suunnilleen kahvatkin keittiön kaappien ovista. Läski muistaa, läski on ikuista, kerran venytettynä se osaa todella nopeasti venyä uudestaan. Vielä kolmas pieni ihminen toiveissa, hyvin nopea tärppi, ja räjähdysmäinen painonnousu. Viimeisillä raskausviikoilla paino oli aivan käsittämättömän järkyttävät 124 kiloa, ja tottakai se raskausdiabetesdiagnoosikin lopulta sitten tuli. Paino n. 115 kiloa ristiäisissä.




Katson tätä kuvaa ensimmäistä kertaa lähes 1,5 vuoteen. Ja mua itkettää. Miten ja miksi? Kuka tekee itselleen tuollaista? Mä en ihan rehellisesti ole tajunnut olleeni noin paksu, en vaikka vaaka ja neuvola ja vaatekaappi sanoi mitä. Peilin ohi oppii kulkemaan silmät kiinni, kameraa on pääsääntöisesti helppo paeta. Läski tietää parhaat kuvakulmat. Oikeastaan juuri perhejuhlat taitaa olla niitä, joissa moni lopulta jää kiinni kuvia katsoessaan. Miten? Miksi?


"What's my name, what's my name?"
Marilyn Manson: s(aint)

You wanted perfect

Tästäpä se blogistiikka taas lähtee. Luvassa on pohdintaa painonhallinnasta, syömisestä, treenistä, ja voipa olla paikoin myös täysin aiheeseen liittymätöntäkin jorinaa. Alkuun kai on tapana laittaa jonkinlainen esittely, joten sama aloittaa kertomalla missä nyt ollaan ja miten tähän on tultu.

Olen 32-vuotias, koko aikuisikäni enemmän ja vähemmän ylipainoisena viettänyt ahmatti ja tunnesyöppö. Ei sitä tunnetilaa, ei sitä juhlaa eikä sitä murheen alhoa, jota ei voisi lääkitä syömällä itsensä puuduksiin. Ylitäysi pötsi, niin täysi että hengittäminenkin käy hetken aikaa työstä, on turvallinen olotila. Sen seurauksena hämmentävän nopeasti päälle kasaantuva läskipuku on kuin eriste ja suojakilpi, jonka sisällä piileskelee ihminen, joka ei tiedä miltä yrittää olla piilossa. Eristeen sisäpuolella olevaa kutinaa läski ei osaa raapia kuin syömällä, siihen ei ole keksitty eristettä.

Lihominen alkoi niillä paikkeilla, kun lukioikäisenä muutin kotoa pois ja silloisen poikaystävän kanssa yhteen. Ei kyllä lapsuus ja nuoruuskaan erityisen sporttista aikaa ollut, koirien kanssa lenkkeily ja satunnaiset muutaman kuukauden innostumispyrähdykset yksittäisten urheilulajien parissa, siinäpä se. No ratsastus, se kantoi monta vuotta, ja toisinaan oli mahdollista käydä useamminkin kuin kerran viikossa. Mutta heppaharrastus on erilaista, sitä ei jotenkin edes osaa mieltää liikuntaharrastukseksi, koska niin olennainen osa on myös kaikki maasta käsin tapahtuva puuhastelu upeiden eläinten kanssa.

Kaksihenkisen perheen kotona syötiin tavallista ruokaa, loppujen lopuksi varsin harvoin mitään pika- tai roskaruokaa. Arkisin vuorotyötä tekevä vanhempi eli kahvilla, tupakalla ja voileivällä, viikonloppuisin sitten herkuteltiin. En minä silti lihava lapsi ollut. En itsetunto-ongelmainen enkä onneton. Oli kavereita, lemmikkejä ja koti, jossa oli rajat, mutta jonne sai ja piti tulla vaikka minkälaisten töllöntöiden jälkeen. Kyseinen vanhempi on paljon sitkeämpi tavoitellessaan päämääriään, tehokkaampi ja aikaansaavampi, perfektionismiin taipuvainen ja välillä se ulottuu ympäristöönkin. Lisäksi meillä on verraten pieni ikäero, joten asiat ollaan totuttu keskustelemaan kovaäänisesti ja välillä kovinkin sanoin. Joskus jotain jää kaihertamaan hampaankoloon, mutta pääsääntöisesti asia on niin, ettei samoista asioista ole tarvinnut tapella montaa kertaa.

Ensimmäisessä omassa kämpässä ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä iski bilevaihde silmään. Eihän siihen olisi varaa ollut, joten järkevän ruoan sijaan elettiin makkaraperunoilla ja muulla halvalla hiilarihötöllä, viikonloppuisin siiderillä, krapulapizzalla ja karkeilla. Koirien lenkittäminenkin alkoi käydä laiskemmaksi. Nuoria epävarmoja ihmisiä, mustasukkaisuutta, riitoja, lisää epävarmuutta, joka katosi sekä kännissä että syömällä. Sitten putosi ensimmäinen todella iso pommi. Se ensirakkaus totesi, että sun pitäis kyllä vähän laihtua. *FATAMMMMM!* Kuin nyrkillä naamaan. 




Henkisiä hampaita sylkiessäni yritin sitten paastota, ilman mitään käsitystä siitä kuinka painoa hallitaan. Ostin kaiken maailman rasvattomia rahkoja, luultavasti hyvinkin tukevasti sokeroituja, säästin rahaa päästäkseni kerran viikossa ratsastamaan. Kävipä joskus niinkin, että ratsastustuntiin varattu raha pitikin jakaa, koska prince Charming halusi ostaa itselleen karkkia. Ihan mielettömän upea tuki, olen ikuisesti kiitollinen! Seuraava puoli vuotta menikin sitten kaikin tavoin rimpuillessa, ja vaikka en omistanut vaakaa, niin lihoin kyllä tuona aikana tasaisesti lisää. 


Seuraava pommi tuli sitten vähän ennen joulua. Lähdin elämäni ensimmäisiin työpaikan pikkujouluihin, ja kesken illan saan klassisesti TEKSTIVIESTIN, jossa ilmoitetaan että pitäisi ehkä erota. Oi mikä ihana ilta. Aamulla herätessäni kämppä oli tyhjä, toinen koira poissa, pöydällä kirje jossa toistetaan sama asia, ja ilmoitetaan että aiotaan viettää viikonloppu miettimässä asioita, ja minun pitäisi ilmoittaa aionko olla kotona vai menenkö äidin luo viikonlopuksi. En ollut kotona, mutta en kyllä asiasta ilmoittanutkaan, pidin puhelimen kiinni sunnuntai-iltaan asti. Tuolloin sitten palasin kotiin ja viimeinen keskustelu käytiin. En jäänyt enää yöksi.



Seuraavina viikkoina jaettiin tavaroita asiallisissa väleissä, ikävä kyllä minulta jäi paljon sellaista tavaraa, jotka olisin halunnut vielä takaisin. Varsinkin jos olisin tiennyt, että uusi emäntä voi olla mustasukkainen esimerkiksi koiranäyttelypalkinnoista. Muutama pokaali ja ruusuke voi häiritä perheonnea niin paljon, että ne on syytä kiikuttaa kiireesti kaatopaikalle. Vielä yhden pommin onnistui tiputtamaan, kun jälkeenpäin kuulin että tämä uusi oli ollut kuvioissa jo aika pitkään, sen ohella että rakkainta ystävääni oli muutaman kerran yritetty, ja saadessaan pakit oli kullanmuru päättänyt että ystäväni ei pidä miehistä. Onneksi tämä asia tuli vuosia myöhemmin oikaistua, kun nykyään onnellinen perheenisä kävi baarissa kopaisemassa ystävääni uudestaan, ja jälleen kerran pakit saatuaan vasta tunnisti henkilön. "Ai niin, kun sinulla on se vakaumus!" No ei ole, muuten vaan ei kiinnosta.

No, tästä tuli suorastaan Alanis Morrissette-henkinen eroängstipostaus - ja hei, säälittävää, tästä kaikesta on aikaa jo yli 10 vuotta! Mutta haluan oksentaa asian ulos, koska kyse on ensimmäisestä todella kristallinkirkkaasti mieleen painuneesta haavasta, joka edelleen ajoittain märkii paino- ja ahmimisongelman muodossa. Toki vain osana ongelmaa, mutta ei ihan pienenä osana. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. 



"I don't care if your world is ending today
Because I wasn't invited to it anyway
You said I tasted famous so I drew you a heart
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art
I've got an F and a C and I got a K too
And the only thing that's missing is a bitch like you

You wanted perfect
You got your perfect
But now I'm too perfect for someone like you
I was a dandy in your ghetto with a
Snow white smile and you'll
Never be as perfect whatever you do"

Marilyn Manson: s(aint)